perjantai 20. tammikuuta 2017

Elena Ferrante: Those who leave and those who stay

Elena Ferranten Napoli-sarjan toinen osa on tulossa suomeksi maalikuussa nimellä Uuden nimen tarina (WSOY). Malttamattomana ihmisenä luin sen englanniksi jo viime vuonna ja jos Loistava ystäväni ei vielä sytyttänytkään polttavaa Ferrante-kuumetta, niin tämä toinen osa sen totta tosiaan teki. Kaiken lisäksi kakkososan lopetus oli sitä lajia, että olin typertyneen aah! huh! iik! -tunneverkoston vallassa.

Maltoin kuitenkin mieleni ja säästin kolmososan Those who leave and those who stay (TWLTWS) lukemisen jouluksi, jotta pystyisin lukemaan sen mahdollisimman intensiivisesti. Oikea käsi suklaarasiassa ja vasemmassa Ferranten romaani. En nyt keksi montaakaan parempaa yhdistelmää.

Ferranten romaanisarjan aiemmista osista tutut teemat, erityisesti yhteiskuntaluokan ja kielen merkitys sekä naisena elämiseen liittyvät haasteet, saavat tässä kolmannessa osassa entistä syvemmän käsittelyn. Itse asiassa tuntuu siltä, että vasta nyt Ferrante on todella vauhdissa ja hänen projektiinsa kuuluva feminismi ei enää soi taustalla, vaan hakkaa patarumpua ylpeänä omasta soinnistaan. Se, mikä erottaa TWLTWS:n edeltävistä osista selvimmin on tämän osan varsin poliittinen luonne. Ajallisesti romaani kattaa vuodet 1960-luvun lopusta noin 1970-luvun puoliväliin eli vuodet, jotka olivat Italiassa yhteiskunnallisen ja poliittisen kuohunnan aikaa. Sarratoren perheen mafia-kytkennät näyttävät yhä ilmeisimmiltä.  Lilan asema tehdatyöläisenä taas antaa Ferrantelle oivat mahdollisuuden laajentaa kuvaa poliisin, mielenosoittajien, uusfasistien sekä Punaisen prikaatin välisistä yhteydenotoista.

Ferrante purkaa romaanissaan yhä lisää kielen merkitystä ihmisen aseman ja luokan määrittäjänä. Siinä missä kieli junttasi nuoren Elenan osaksi Napolin työväenluokkaa, hän romaanisarjan toisessa osassa teki kieltä ja uutta puhetapaa hyväksi käyttäen sosiaalisen nousun, jonka hedelmistä hän nyt pääsee nauttimaan, mutta josta seuraa myös uusia haasteita. Ferranten kuvaus kielen merkityksestä osuu ja uppoaa, sillä olen itsekin käynyt läpi samantapaisen kehityskulun. Sitä minää, joka puhui niin kuin puhuin lapsena ja nuorena aikuisena ei enää ole. Sanojen tilalle on tullut uusia sanoja ja termejä, joilla voin havainnollistaa ajatuksiani. Samanaikaisesti tähän kehityskulkuun liittyy tietty viattomuuden menetys, josta ei ole paluuta aiempaan.

Lilan taloudellisesti loistokas avioliitto on TWLTWS:ssä historiaa ja hän on pudonnut takaisin työväenluokkaan. Tallella on hänen fanatisminsa, peräänantamattomuutensa ja väliin suorastaan yltiöpäinen rohkeutensa. Jos Lila koskaan uskoi, että hänen on mahdollista irrota lapsuuden kasvuolosuhteistaan, joutuu hän nyt huomaamaan, että ne roikkuvat hänessä kiinni kuin kymmenen takiaista. Voisi sanoa, että menneisyys on Lilan tulevaisuus. Ferrante näyttää, miten Lilalla loppujen lopuksi ei ole asettaa maailman väärinkäytöksiä vastaan muuta kuin hullunvahva tahtonsa, jonka toteuttaminen saa hänet yhä tukalampaan tilanteeseen. TWLTWS herättikin minussa suurta myötätuntoa Lilaa kohtaan. Jos olisi mahdollista pelastaa romaanihenkilö omalta elämältään, en olisi tässä, vaan Napolissa.

TWLTWS:ssä rakkauden mutkikkaat langat kiristyvät ja löystyvät vuoroperään ja aiemmista osista tutut vetovoiman lait käyvät yhä intensiivisemmiksi. Elena joutuu kokemaan, miten vaikeaa on olla samanaikaisesti äiti, vaimo ja kirjailija. Elämä on muualla, jossakin Elenan kodin seinien ulkopuolella. Kaikki kiinnostava, josta vähäisimpiä ei ole Italiassa tuolloin tapahtunut naisten feministinen herääminen, on osa maailmaa, johon Elena ei pääse heittäytymään mukaan perhe-elämän kahlitessa hänet talouden- ja lastenhoitoon. Hän alkaakin kokea itsensä yhä enemmän toistensa kanssa yhteensopimattomien roolien kantajaksi. Elena on mm. köyhä tyttö, opiskelija, kirjailija, vaimo, äiti, vallankumouksellinen, rakastettu, rakastaja. Hän kysyy retorisesti: How many me's were there by now? Elenan identiteettiin liittyvien kysymysten käydessä yhä painavimmiksi hänen on pakko alkaa selvittää myös vaikeaa suhdetta äitiinsä. Elenan äitisuhteesta paljastuukin tässä sarjan kolmannessa osassa huomattavasti aiempia osia yksityiskohtaisempaa tietoa.

Napoli-sarjan kolmannessa osassa Elena ja Lila eivät juurikaan ole suoraan tekemisissä keskenään. Vuodet vievät heitä eri suuntiin ja välillä ystävyys on kokonaan katkolla. Tarve ja tietoisuus toisen olemassaolosta ei kuitenkaan häviä. Elenan maailma on pitkälti vaurauden maailma, jossa suunnilleen mikä tahansa onnistuu suhteilla. Lila taas elää elämää, jossa tehdään ruohonjuuritason työtä yhteiskunnan muuttamiseksi tasa-arvoisemmaksi. TWLTWS käsittelee jäämisen ja lähtemisen problematiikkaa. Lähteminen ei välttämättä tarkoita vapautumista, vaan se voi olla synonyymi uudenlaiselle vankilalle. Jääminen taas voi olla paikallaan pysymistä konkreettisella tasolla, mutta edustaa siitä huolimatta liikehdintää.

Kerronnallisesti TWLTWS on yhtä metronomisen tarkkaa kuin aiemmatkin osat. Elenaa ja Lilaa tarkastellaan niin läheltä, että mitään heistä ei jää piiloon. Tarinan imua on mahdoton vastustaa, joten ei kannata rääkätä itseään tarttumalla tähän kirjaan silloin, kun lukuaika on kortilla. Ferranten Napoli-sarjasta on sanottu, että mitään sen kaltaista ei ole aiemmin kirjoitettu. Edellinen lause ei ole pelkkää markkinointia, joten en näe mielekkääksi asettaa sitä kyseenalaiseksi, ellei joku esittele minulle teossarjaa, jossa naisten välistä ystävyyttä on kuvattu Ferrantea tarkemmin.

Ferrante on huumetta. Haluan lisää.


Elena Ferrante: Those Who Leave and Those Who Stay (2015)
418 sivua
Italiankielinen alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta (2013)
Englanniksi kääntänyt Ann Goldstein
Kustantaja: Europa Editions


Those Who Leave and Those Who Stay sopii seuraaviin haasteisiin:

Helmet lukuhaaste: kohta 7 Salanimellä tai taitelilijanimellä kirjoitettu kirja
Feministinen lukuhaaste



tiistai 17. tammikuuta 2017

Ottessa Moshfegh: Eileen

Ottessa Moshfeghin romaanin 'Eileen' samanniminen päähenkilö on vastenmielinen ihminen. Vaan ei haittaa. Moshfegh tykittää tavalla, joka ei jätä kylmäksi, vaikka Eileenistä ei pitäisikään.

Löysin 'Eileenin' 40 uutta feminististä klassikkoa -listalta, jossa sitä kuvattiin (vapaasti suomennettuna) seuraavasti: 'Eileenissä' naiset tekevät pahoja asioita ilman, että siihen liittyy mitään seksikästä tai että heidän naiseuteensa kiinnitettäisiin sen enempää huomiota, koska feminismi on myös naisten vapautta olla kamalia.*

Moshfeghin romaani on kerrottu jo vanhemman Eileenin näkökulmasta ikään kuin nuoruuden muisteluna. Romaanin varsinaiset tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1964, jolloin Eileen on 24-vuotias. Hän on töissä nuorisovankilassa ja asuu isänsä kanssa, joka on entinen poliisi, uskonnoltaan katolinen ja nykyinen kokopäiväjuoppo, joka on ympäristölleen vaarallinen sekopää. Eileenin äiti on kuollut ja koti rappion vallassa.


"I hated almost everything"

Eileenin kaltainen nainen on kirjallisuudessa harvinainen,, sillä hänessä ei ole oikeastaan yhtään mitään viehättävää. Hän ei pidä kenestäkään, eikä hänellä ole ystäviä. Hän varastelee, juopottelee ja käyttäytyy usein suorastaan ällöttävästi. Työssään vankilassa hän kokee olevansa kalustoon kuuluva huonekalu ja mieltää muutoinkin itsensä lähinnä ovimatoksi, joka turhaan toivoo, että joku huomaisi hänet ja rakastaisi häntä. Jälkimmäiset ovat asioita, joista Eileenillä ei ole kokemusta. Sen enempää Eileenin äiti kuin hänen isänsäkään eivät ole tuhlanneet rakkautta tai kannustuksen sanoja tyttäreensä. Eileen on ollut näkymätön lapsi, josta tuli näkymätön nuori, josta tuli näkymätön 24-vuotias.

All I had to offer were my skills as a doormat, a blank wall, someone desperate enough to do anything - just short of murder, let's say - simply to get someone to like me, let alone love me.

Eileen on niin monella tapaa vastenmielinen, että minä ainakaan en pystynyt millään tavalla samaistumaan häneen henkilönä. Sen sijaan hänen tarpeensa tulla olemassaolevaksi huomatuksi tulemisen kautta on yksi niistä inhimillistä perustarpeista, joka Moshfeghin käsittelyssä luo romaaniin trillerimäisen jännitteen, joka sai minut ahmimaan tätä kirjaa sivun toisensa jälkeen.  Moshfegh myös vihjailee pitkin matkaa, että myöhemmin tulee tapahtumaan jotakin, jonka vuoksi Eileen joutuu lähtemään kotikaupungistaan ja paloin halusta saada tietää, mistä oli kyse. Tein myös arvauksia sen suhteen, miten Eileenin tarina kehittyy, mutta metsään meni.


Rikostoverit

Eileenin elämä saa uuden suunnan, kun vankilaan tulee uusi työntekijä. Rebecca edustaa Eileenille kaikkea sitä, mitä hän itse ei ole. Rebecca on tyylikäs ja kuuma, ja hyvin pian Eileen tajuaa, että liittoutumalla Rebeccan kanssa tämä voi tarjota hänelle matkalipun toisenlaiseen elämään.

Moshfeghin ruumiserittineinen kuvasto tuo paikoin mieleeni Charles Bukowskin Henry Chinaskin. Sen enempää Eileen kuin hänen isänsäkään eivät kuitenkaan harrasta ihmissuhteita. Isän aika kuluu enimmäkseen kännissä tai känniä pois nukkuessa. Eileen taas ei löydä ketään, joka kiinnostuisi hänestä. Alussa lainaamassani kohdassa mainittu ajatus siitä, että 'Eileen' osoittaa kohti feminismiin kuuluvaa naisen vapautta olla myös inhottava ja kamala pitää toki paikkansa, mutta yhtä tärkeä osa tämän romaanin sanomaa liittyy ihmisen tarpeeseen tulla nähdyksi.

Moshfegh tuo esiin, miten vaarallista voi olla, kun se, jota ei aiemmin ole huomattu, yhtäkkiä saa huomiota osakseen. Se voi avata tien täyteen sokeuteen ja hullun epärealistiseen luottamiseen, koska tuntuu niin hyvältä, että joku vihdoinkin pysähtyy rinnalle, näkee ja osoittaa välittävänsä. Eileen "ostaa" Rebeccan sanat ja teot ja hänen kiinnostuksensa tätä kohtaan saa myös alitajuisen romanttisia sävyjä olematta silti luonteeltaan varsinaisesti seksuaalisia. Rebeccalla on kuitenkin omat luurankonsa ja pakkomielteensä ja niiden vuoksi Eileen ajautuu hyvin kummalliseen, romaanin alkuosaan nähden suorastaan absurdiin, jopa epäuskottavaan tilanteeseen. Kun Rebecca toteaa, että hän ja Eileen ovat "partners in crime" ei kyseessä ole pelkkä sananparsi.


Juopa alun ja lopun välillä

'Eileenin' alku- ja loppuosa ovat tyylillisesti hyvin erilaisia. Pohdin missä määrin teoksen loppu palvelee Eileenin tarinaa. Sen voi toki lukea äärimmäisenä kuvauksena siitä, mihin asti Eileen on valmis Rebeccan vuoksi menemään, mutta minulle tällainen lukutapa ei toiminut. Jos absurdia olisi ollut jo teoksen alkupuolella, olisi loppuosa niveltynyt sen kanssa yhteen huomattavasti paremmin. Koska näin ei ollut huomasin joutuneeni tilanteeseen, jossa teoksen loppuosaa oli tavallaan pakko käsitellä absurdina komiikkana, jotta se ei olisi vaikuttanut täysin epäuskottavalta. Niin tehdessäni taas syntyi melkoinen juopa teoksen alku- ja loppuosan välille. Se, mihin Moshfegh teoksen lopulla pyrki jäi minulle arvoitukseksi.

'Eileen' on häiritsevä ja kaihertava romaani. Se sisältää mustanharmaata huumoria, joka naurattaa tai sitten ei ja silloinkin kun se naurattaa on naurussa metallinen sivumaku. Moshfeghin teos on sillä tapaa tinkimätön, että se ei kumartele kellekään eikä millekään. Se ei kosiskele lukijaa tykkäämään itsestään, vaan seisoo lukumaisemassa kuin muistomerkki, joka on tietoinen herättämästään vastenmielisyydestä, siitä kenties ylpeyttäkin tuntien. Eileenin lukeminen herättää epämukavuudentunteita, jotka haastavat käsityksemme sovinnaisuudesta ja naisromaanihenkilöiden kuvaamisen tavoista. Moshfegh kyseenalaistaa hienosti ns. mieskatseen asettamalla sen tilalle naiskatseen ja näyttämällä, että naisten perseitä tuijottava mies ja miesten haaroväliä tuijottava nainen operoivat kummatkin samalla typeryyden kentällä.

'Eileen' on mielenkiintoinen tuttavuus. Ihan joka päivä Eileenin kaltaisia naisia ei tule vastaan. Onneksi.



Ottessa Moshfegh: Eileen
260 sivua
Kustantaja: Vintage

Teos oli vuoden 2016 Man Booker palkinnon lyhytlistalla

Helmet lukuhaasteessa Eileen ottaa paikan numero 35 Kirjan nimessä on erisnimi
Osallistun Eileenillä myös Feministiseen lukuhaasteeseen

*http://lithub.com/40-new-feminist-classics-you-should-read/

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija - #novellihaaste

Nuorallatanssijan novellit ovat kuplivia ja ovelasti pirskahtelevia. Kaiken kaikkiaan usein hieman fresitamaisia.

Joulukuisella novellimaratonilla Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus luki mm. Zinaida Lindénin novellikokoelmaa Nuorallatanssija (200). Kiinnostuin ja kiinnostukseni vahvistui, kun luin kirjastossa kirjan takakannesta, että "Kahden kulttuurin välissä tasapainoilevien ihmisten kautta Lindén tavoittaa oivaltavasti ulkopuolisuuden tunteen." Taisinpa mennä mainoslausehalpaan, mutta asia ei kaduta minua tippaakaan.

Usein ja rehellisesti sanottuna kyllästymiseen asti olen kuunnellut toisteltavan lausetta, että kirjallisuus lisää empaattisuutta ja auttaa ymmärtämään elämänpiirejä, joista itsellä ei ole kokemusta. Että se on avain näkemiseen ja oman horisontin laajentamiseen. Näin varmaan onkin, mutta oikeasti kirjallisuudella ei ole muuta kuin itseisarvollinen tehtävä: olla kirjallisuutta osana laajempaa taiteen kenttää.

*

Lindénin kokoelman novelleja yhdistää ihmissuhdekiemurat eri muodoissaan. Rakkauden tarve, sen haastavuus ja peräti mahdottomuus kulkevat tekstistä toiseen. Toiveet ja todellisuus törmäilevät ja usein kirjailijan tapa lähestyä rakkauden olemusta saa hymyn  nousemaan suupieleen. Ei ole rakastaminen tai rakastetun löytäminen helppoa, kuten saa kokea mm. Fauni-nimisen novellin nainen, joka on mieltynyt neroihin.

Useimmiten nerot suosivat hiljaisia ja harmittomia naisia. Sellaisen naisen kanssa on mukava kehittää lahjojaan. Minua voi tuskin sanoa harmittomaksi. Vaikka miten yrittäisin, palat eivät vain sovi yhteen.

Se on juuri se, kun se toinen ei ole niin kuin haluaisin, vaan hänen käytöksensä on kummallisuuksia täynnä. Vallan mutkikkaaksi rakkaus käy, kun osapuolet tulevat erilaisista kulttuureista. Novellin Romeo ja Julia alaotsikoksi sopisi (Italon Calvinon kautta lainaten) rakkauden kosmokomiikkaa. Siinä ottavat yhteen venäläisyys, suomalaisuus ja japanilaisuus. Kenen tahansa edellä luetellun ryhmän sisältä katsotaan toista ryhmää, niin on vaan niillä kummia tapoja ja välillä keskenään jopa merkitykseltään täysin vastakkaisia. Japanissa esimerkiksi miehet eivät tanssi, kun taas Suomessa he tekevät niin usein ihan vapaaehtoisesti. Venäläiset naiset taas ovat perikateellisia ja jantelaisuus määrittää heidän tekemisiään. Niinpä he ulkomailla tykkäävät syynätä ja arvostella toisiaan.

He ottavat selville kuka on menestynyt, kuka naimisissa ja kuka eronnut, kenellä on viisiovinen auto ja kuka tyytyy vain kolmioviseen.

Lindén esittää tarkkoja kevyesti ilmaan kuin ohimennen heitettyjä havaintoja ja käsityksiä, joita eri kulttuureihin kuuluvilla on toisistaan. Hänen käsittelyssään kulttuuristereotypiat alkavat näyttää ihan niin naurettavilta kuin mitä ne ovatkin. Erityisen mukavasti kopsahtaa, kun osansa stereotypioista saavat suomalaiset. Malliesimerkkinä toimii suomalainen puhumaton mies, jota Nuorallatanssijassa esittää antaumuksella Ofelia-novellin Paavo.

Paavo ei ole mikään sananiekka. Hän on sähkömies. Pisin lause, jonka hän saa suustaan, kuuluu: Äkillinen virranlisäys johti ylikuumenemiseen ja vaurioitti kaapelin eristettä, mistä aiheutui oikosulku.

*

Onko Nuorallatanssija feministinen novellikokoelma? Mietin tätä asiaa, koska Sivutiellä-blogissa on parhaillaan menossa Feministinen lukuhaaste.

Se, että kirja on naisen kirjoittama ei tietenkään tee siitä automaattisesti feminististä ja myös niin, että miehet ovat ihan kykeneviä kirjoittamaan feministisiä romaaneja. Monet heistä tosin eivät niin tee, mutta se on taas sitten jo toinen juttu.

Vaikka Lindénin novelleissa feministisiä kysymyksenasetteluja onkin, pääasiassa ne kuitenkin pikemminkin vahvistavat - vaikkakin toki leikkisästi - sukupuolten välisiä eroja kuin varsinaisesti purkavat niitä. Nykykirjallisuudessa feminismiksi ei enää riitä, että annetaan naiselle ääni ja tilaa tuoda itsensä esille, vaikka edellä mainitut tärkeitä asioita ovatkin. On mentävä syvemmälle. On mentävä rakenteisiin, jotka horjuttavat jakoa kahteen eri sukupuoleen.

Tiedän edustavani tässä asiassa monen mielestä kenties tiukkaa kantaa, mutta mikään ei tasa-arvon osalta tosiasiassa muutu niin kauan kuin on olemassa erityisiä naisten, tyttöjen, miesten, poikien, valkoisten, mustien, heterojen, homoseksuaalien, transsukupuolisten jne. juttuja. Jokainen voi kokeilla, miten vaikeaa on puhua käyttämättä edellä mainittuja kategorioita ja toki joissakin yhteyksissä niiden käyttäminen voi olla ihan relevanttiakin. Astetta tiukemmassa feministisessä keskustelussa asiaa on korjattu puhumalla esim. nais- ja miesoletetuista.

Minusta tuntuu, että olen nyt liian ankara Zinaida Lindéniä kohtaan. Toisaalta on kuitenkin muistettava, että kaunokirjallinen feminismi ei sinänsä tee teoksesta sen parempaa tai huonompaa, vaan kirjallisuuden laatua mittaavat kirjallisuuden omat lainalaisuudet ja vuosien saatossa muotoutuneet arvostelukäytännöt. Luin Lindénin novelleja erittäin mielelläni. Tuntui kuin ne olisivat tarttuneet käsipuolesta ja pyytäneet mukaansa kirmaamaan kedoille, heittäytymään selälleen makaamaan ja tuijottamaan pilviä ja toteamaan, että onpa vaan ihminen hassu.

Nuorallatanssijaa kuvaavampaa nimeä tälle kokoelmalle on vaikea kuvitella, sillä ihmissuhteet ovat usein juuri sellaista nuoralla pysyttelemisen yrittelyä, jota Lindén novelleissaan kuvaa. Putoamisen pelko on tässä touhussa kovin usein läsnä. Harjoittelemalla voi kuitenkin kehittyä taitavaksi ihmissuhteilijaksi. Ehkä. Ainakin harjoittelemalla voi päästä eroon itsestä erilaisiin kohdistuvista ennakkoluuloista.


Zinaida Lindén: Nuorallatanssija (2009)
179 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos Lindanserskan (2009)
Suomentanut: Jaana Nikula
Kustantaja: Gummerus



Nuorallatanssija on aikamoinen haasterohmu, sillä se sopii peräti neljään haasteeseen:

1) Novellihaaste 
2) Helmet lukuhaaste, kohta 14 Valitsit kirjan takakansitekstin perusteella
3) Suketuksen Muuttoliikkeessä-haaste
4) Sirrin Feministinen lukuhaaste - jos ei sisältönsä puolesta, niin ainakin siksi, että se sai minut pohtimaan soveltumistaan tähän haasteeseen


perjantai 13. tammikuuta 2017

Madeleine Bourdouxhe: La Femme de Gilles

Madeleine Bourdouxhen romaani Le Femmes de Gilles (1937) pomppasi lukutarjottimelleni, kun Pinon päällimmäinen -blogin Sannabanana sitä suositteli. Tapa, jolla hän tästä romaanista kertoi vakuutti minut heti kättelyssä, että tässä on kirja, jonka ehdottomasti haluan lukea.  Sannabananassa ihan selvästi on ainesta lukuvinkkaajaksi.

Madeleine Bourdouxhe (1906-1996) oli belgialainen kirjailija, jonka teokset eivät hänen elinaikanaan herättäneet mitenkään erityisen suurta huomiota. 1990-luvulla Bourdouxhe löydettiin uudelleen ja mm. juuri tästä lukemastani kirjasta otettiin uusi painos. Bourdouxhe asui elämänsä aikana myös Ranskassa ja kuului Simone de Beauvoirin ystäväpiiriin. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten teoksestaan Marie (A la recherche de Marie), jonka hän kirjoitti vuonna 1940, mutta jolle hän löysi mieleisensä julkaisijan vasta kolme vuotta myöhemmin. Marie viittaa suoraan Marcel Proustin A la recherche -sarjaan (suom. Kadonnutta aikaa etsimässä) ja de Beauvoir viittaa useita kertoja Bourdouxhen eksistentialismin klassikkoon teoksessaan Toinen sukupuoli (La dexieume sexe).*

En tunne Bourdouxhen ja de Beauvoirin ystävyyssuhteen tarkempia yksityiskohtia, mutta mieleen tulee toinen ranskalainen kirjailija, Violette Leduc (1907-1972), jonka kirjailijantyölle de Beauvoirilla niin ikään oli ratkaiseva merkitys. Tässä yhteydessä muistutan itseäni jälleen kerran siitä, että minun olisi jo korkea aika lukea Leducia.

*

La Femme de Gilles on kertomus Elisasta, joka uhraa kaiken miehensä eteen. Hänen elämänsä on jatkuvaa itsevalittua aviomiehen ehdoilla elämisen sarjaa, jossa Elisa ei jätä korttakaan kääntämättä saadakseen pitää miehensä Gillesin. Niinpä kun mies rakastuu Elisan siskoon ja suhde viimein paljastuu, Elisa kuuntelee tunti toisensa jälkeen miehensä rakkaushuolia ja pyrkii antamaan hänelle neuvoja. Aika sairasta, vai mitä?

Pintatasolla kyseessä on 1800-luvulle tyypillinen narratiivi, jossa naisen elämällä on kaksi vaihtoehtoa: avioliitto tai kuolema. Usein vielä niin, että edellä mainitut kaksi tarkoittavat suurin piirtein samaa asiaa. LFG:stä puuttuu tarinan tasolla emansipatorinen aspekti niin kokonaan, että lukiessa on mahdotonta olla panematta merkille, että Bourdouxhe kirjoittaa Elisasta tietoisesti juurin niin rakkauden palasia matelevan madon kuin millaisena hän romaanissa esiintyy. Voisikin sanoa, että teksti on täynnä näkymättömiä varoituksia naisille. Bourdeuxhen toteutustapa on sikäli ovela, että ulkoisesti teksti toimii kuin kulissi, jonka taakse voidaan kurkistaa, mutta jonka kulissiluonnetta ei voida todisteluin kyseenalaistaa. Well done, sister.

Lukiessani manaan Elisaa moneen kertaan. Välillä suorastaan kihisen kiukusta. Kävelen hänen mukanaan öisillä kaduilla Elisan seuratessa miestään. Tekisi mieli läväyttää hänen poskelleen mojova litsari ja raahata hänet takaisin kotiin. On nerokasta, että Gilles ei millään tavalla pakota Elisaa, vaan Elisa tekee kaiken omasta tahdostaan. Jos hänen tahtoaan käy tarkastelemaan tulee selväksi, että se on tulosta kaikista niistä monista teoksen kirjoitusajankohdan naisille asettamista vaatimuksista. Miestäsi sinun tulee palveleman muuttuu LFG:ssä Elisan lihaksi.

*

Bourdouxhe kritisoi naisen asemaa puhumatta asiasta kertaakaan suoraan. Hän rakentaa sen sijaan Elisan, joka on naiseen kohdistettujen toiveiden ja vaatimusten manifestaatio, hyvä vaimo par excellence. Naisihminen, jonka avioelämässä tulee todeksi raamatun lauseet rakkaudesta, joka kestää ja kärsii kaiken. Monesti Bourdeuxhen tarjoamat vihjeet ovat pieniä kuin pienimmän jäänaskalin pisto rakkausjuonen pirtaan. Tästä esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Bourdouxhen toteamus Gillesin rakastumisesta Elisan siskoon. "Desire takes hold suddenly, out of nowhere."

Elisan maailma on Gilles. Vaikka vihjeitä siitä, että Elisan selän takana tapahtuu asioita alkaa ilmaantua yhä enemmän, Elisa pysyy vaiti, eikä käy taisteluun puolustaakseen itseään. Bourdouxhe ei mässäile tunteilla, vaan kuvaa Elisan tilannetta pikemminkin kliinisen tehokkaasti.

There is also the day when he [Gilles] comes home with a little bruise on his lip: her [Elisa's] heart will bear the trace of that bruise much longer than his mouth.

Bourdeuxhe rinnastaa tehokkaan tyrmäävästi Elisan raskauden ja Gillesin avioliiton ulkopuolisen suhteen etenemisen. Elisa kasvattaa itsessään elämää, Gilles suuntautuu kaikin tavoin pois hänen ja Elisan yhteiselämästä. Siinä missä Elisan alistuminen saa minut raivoihini, tunnen helpotusta kun voin nauraa Gillesille, jonka haluntäyteiset pakkomielteet Elisan siskoa kohtaan saavat paikoin varsin surkuhupaisia - jos tosin myöskin väkivaltaisiakin - muotoja.

Verkko Elisan ja Gillesin ympärillä kiristyy pikkuhiljaa, kunnes ollaan tilanteessa, josta ulospääsyä ei ole. Se, mitä Elisa on eniten odottanut sinetöi hänen kohtalonsa. Viimeistään Bourdouxhen romaanin loppu soittaa hälytyskelloja sellaisella volyymillä, että sitä ei voi olla kuulematta.


Madeleine Bourdouxhe: La Femme de Gilles (2014/1937)
142 sivua
Ranskasta englanniksi kääntänyt Faith Evans
Kustantaja: Daunt Books

 Sannabananan teksti klik


Osallistun tällä kirjalla Sivutiellä blogin Feministiseen lukuhaasteeseen sekä Helmetin lukuhaasteen kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.



* ks. Nicholas Lezard: Marie by Madeleine Bourdeuxhe - a wonderful discovery, Guardian klik

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Kevään 2017 tärpeimmät

Asia on niin kuin otsikossa sanotaan. Tässä tekstissä esittelen kirjakevään 2017 tärpeistä tärpeimmät. Moni kiinnostava teos puuttuu listaltani, koska tärppiasteikkoni on hyvin ankara ja silkan subjektiivinen. Kannattaa muistaa myös, että monia tärppejä teoksia en välttämättä ole edes pannut merkille, joten tässä vaiheessa viimeistään objektiivisuus kerätköön kamansa ja poistukoon.

Seuraavat teokset tulen lukemaan, jos maailman tai henkilökohtaisen elämän kirjat eivät aivan täysin myllerry.


Jörn Donner: SuomiFinland (Förlaget/Otava)

Tapahtui tammikuun 1. päivän iltapäivällä: Tunsin ensimmäistä kertaa ähkyä pitkin somea törmäämiini Suomi 100 sitä ja tätä juttuja kohtaan. Kuinka ollakaan, juuri kun ahdistukseni alkoi muuttua kivuliaaksi, huomasin Facebookista Förlagetin päivityksen ruotsinkielisen Ylen artikkelista, jossa Donner toteaa, että Suomi ei ole maailmannapa, vaan pikemmin sen perse.

Ilahdutti. Samalla toki mietin, että onko maamme tilassa, jossa tarvitaan 83-vuotias Donner toteamaan, miten asiat ovat. Yhtä kaikki päätin samoin tein lukea Donnerin uutuuskirjan (kunhan sen nyt vaan saan käsiini) ja 18. tammikuuta menen kuuntelemaan mm. Donneria Baba Lybeckin Kirja Vieköön -tapahtumaan teatteri Savoyssa.




Anu Kaaja: Leda (Teos)

Anu Kaajan helmikuussa ilmestyvästä uutuudesta en löytänyt kansikuvaa. Joka tapauksessa Anu Kaajan esikoisteos, riekkuvan feministinen novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus, on yksi niistä kirjoista, joita olen tuonut esiin kaikissa sopivissa - ja varmaan sopimattomissakin - tilanteissa. Se ihastustti minua niin paljon, että on itsestäänselvää, että haluan lukea myös Ledan.

Kreikkalaisen mytologian pääjumala Zeus muutti rakkaushöyryissään itsensä joutseneksi ja vietteli Ledan. Kustantajan mukaan Kaajan Leda on  "mielipuolinen kuvaelma", jossa Zeus-jumalan roomalaisen mytologian vastinetta Jupiteria esittää Monsieur de Signe ja Ledaa nuori neitonen Adele. Jos en olisi kiinnostunut mytologiasta ja Anu Kaajasta, en kyllä tarttuisi kirjaan, jonka kuvataan olevan "mielipuolinen kuvaelma."



Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? (Gummerus)
(suom. Lotta Toivanen)

Laurent Binet'stä kiinnostuin jo ennen kuin minulla oli edes blogia, kun luin ulkomaisia nettilehtiä, joissa kehuttiin hänen romaaniaan HHhH. Tämä Binet'n teos oli omalla listallani vuoden 2015 The käännöskirja.

Kuka murhasi Roland Barthesin? vaikuttaa näin etukäteen ajateltuna suorastaan minulle kirjoitetuta täsmälukemiselta. Ranskalaiset älyköt ja erityisesti jälkistrukturalistit ovat heikko kohtani ja heitähän riittää. Barthes ei kiinnosta minua henkilökohtaisesti yhtä paljon kuin ikisuosikkini Michel Foucault ja hänen vanavedessään mm. Jacques Derrida, Julia Kristeva ja Gilles Deleuze, mutta hänen asemaansa tässä porukassa olisi tyhmää käydä kiistämään.

Gummeruksen nettisivuilla tämän kirjan esittely alkaa kysymyksellä: "Mitä jos osaisit puhua ihmisten päät pyörryksiin, niin, että kaikki valta olisi sinun?" En taida tietää mitään niin mielenkiintoista kuin valta ja siihen liittyvät kysymyksenasettelut. Se on menoa nyt.


Roxanne Gay: Bad feminist (LIKE)
(suom. Koko Hubara)

Bad feministin julkaiseminen suomeksi on kirjakevään 2017 ilahduttavimpia tapahtumia. Itse teosta en häpeäkseni ole aiemmin lukenut, vaikka se on roikkunut TBR-listallani jo melkein kolme vuotta. Veikkaan, että Bad Feminist on niitä kirjoja, jotka vuosien kuluttua saavat päälleen feministisen klassikon leiman.

Gayn esseet ovat maailmalla aktivoineet koko inhimillisen tunnerekisterin. Sitä on ihailtu ja haukuttu. Sen vuoksi on itketty ja naurettu. Sitä on ylistetty ja siihen on raskaasti petytty. Kaiken kaikkiaan etukäteisasetelma on mitä lupaavin.


Koko Hubara: Ruskeat tytöt (LIKE)

Kiinnostavasti Bad feministin kääntäneeltä Koko Hubaralta tulee myös oma teos Ruskeat tytöt, joka kantaa samaa nimeä kuin hänen bloginsa. Hubara on räväkkä tyyppi, joka ei pelkää sanoa, mitä hän ajattelee. Moni varmasti muistaa hänen kannanottonsa Laura Lindstedtin romaanista Oneiron ja hänen esiintuomansa kulttuurisen omimisen ongelmat.

Tulee olemaan jännää nähdä, minkälaisen vastaanoton Hubaran teos saa. Ruskeat tytöt on kirja ruskealta tytölle toisille ruskeille tytöille, enkä minä valkoihoisena voi tätä teosta varsinaisesti ymmärtää, mutta juuri siksi koen kiinnostavaksi ja tarpeelliseksi sen lukemisen.





Diane Ducret: Diktaattorien naiset - Elämää Mussolinin, Leninin, Stalinin, Salazarin, Bokassan, Maon, Ceausescun ja Hitlerin kanssa (Atena)
(suom. Pirjo Thorell)

Paskimmallakin diktaattorilla on ollut naisensa ja tässä kirjassa Diane Ducret tutustuttaa lukijan diktaattorien naisiin ja heidän motiiveihinsa. Miksi ihmeessä nämä naiset - Clara, Inessa, Nadja, Felismina, Catherine, Jian Qing, Elena ja Magda - halusivat elää hirviöimäisten miestensä kanssa ja vieläpä auttaa heitä? Tähän kysymykseen uskonlöytäväni vastauksia Ducret'n kirjasta.






Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat (Otava)

Joel Haahtela on kirjailija, josta monet kirjabloggarit menevät polvistaan veteliksi.

Itse lähestyn hänen teoksiaan enempi ulkokehän tarkkailijana. Minulle joka päivä ei ole Haahtela-päivä, mutta sellaisiakin päiviä on, jolloin Haahtelan lukeminen on suunnilleen parasta mitä tiedän. Blogissani olen aiemmin kirjoittanut vain yhdestä Haahtelan teoksesta (Tähtikirkas, lumivalkea), vaikka toki olen niitä useammankin lukenut. Nyt tuntuu siltä, että haluan tehdä Haahtela-päivityksen, joten käyn tutkimaan, mistä ne maailmat alkavat.

Etukäteistietojen mukaan tarjolla on taiteilijakutsumuksen heräämistä ja taidepiirejä.






Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo)
(suomentaja ei ole tiedossani)

Tätä kirjaa on kutsuttu The homoromaaniksi. Pakko todeta asian laita itse.


Maria Peura: Tunkeilijat (Teos)

Maria Peura on kirjailija, jota minun on jo pitkään pitänyt lukea, mutta ... niin ... tiedättehän. Tunkeilijat on novellikokoelma, jonka haluan ottaa mukaan novellihaasteeseen. Tunkeilijoiden teemana on rajojen ylittäminen ja rajat, jos mitkä kiinnostavat aina useammassakin enememän ja vähemmän konkreettisessa merkityksessä.



Zadie Smith: Swing Time (WSOY)
(suom. Irmeli Ruuska)

Zadie Smithin edellinen romaani NW (suom. Risteymiä) oli melko vaativa, etten sanoisi jopa sekava kokonaisuus. Vaikka arvostkinkin sen kokeellisuutta, oli siihen vaikea päästä sisään. Smith on kuitenkin yksi niistä kirjailijoista, joilta haluan lukea kaiken hänen kirjoittamansa.

Swing time on kertomus ystävyydestä, musiikista ja juurista. Sen myötä matkataan Lontoosta Afrikkaan.

Lupaavalta kuulostaa. Let's swing.



Hanya Yanagihara: Pieni elämä (Tammi)
(suom. Arto Schroderus)

Hanya Yanagiharan romaani A Little Life on ollut kirjahyllyssäni jo vuoden verran. Kerran olin jo alkamassa sitä lukeakin, mutta Ferranten Napoli-sarjan 2. osa vei silloin voiton järjestämässäni leikkimielisessä sokkoäänestyksessä.

Olen kuullut usemmaltakin, että Pieni elämä herättää paljon tunteita. The New Yorkerin mukaan se "vie järkesi, jäytää sydäntäsi ja kaappaa elämäsi hallinnan." En ole varma, olenko valmis moiseen tai ainakin tuntuu, että kirjan lukemisen pitäisi osua erityisen soveltuviin hetkiin. Nimenomaan hetkiin, koska Pienessä elämässä on 850 sivua.

Otin Pienen elämän tähän listalle mukaan, kun en voinut sitä poiskaan jättää. En kuitenkaan uskalla vannoa, että saisin sen kevään kuluessa luetuksi. Joskus kylläkin.

Joskus. Mikä ihana sana.





maanantai 9. tammikuuta 2017

Laura Gustafsson: Korpisoturi


Korpisoturi on kuin Saarijärven Paavo ja Duudsonit tanssimassa yhteisbalettia palsasuolla.


Pidin Korpisoturia kirjaston varausjonossa pitkään lukittuna. Syy, miksi en halunnut lukea sitä on aika tyhmä, mutta kerron sen nyt tässä. Gustafssonin romaanin kansi on ihan harvinaisen ruma ja luotaantyöntävä. Se tokii sopii kirjalle sinänsä ihan mainiosti, mutta sisäisen kirjankansiesteetikkoni se sai voimaan rajusti pahoin. Kun kuitenkin yksi ja toinen bloggasi Korpisoturista ja maininnat olivat pitkälti positiivisia tein tekemällä päätöksen voittaa kammoni romaanin kantta kohtaan. Toki asiaan vaikutti myös Gustafssonilta aiemmin lukemani Huorasatu.

Korpisoturin päähenkilö on Ahma-niminen mies, joka pyrkii varautumaan niin, että ei heti ensimmäisenä ole pulassa sen jälkeen kun maailmanloppu tai joku muu totaalikatastrofi on iskenyt ihmisten kimppuun. Ahma päättää muuttaa maaseudun metsänkupeeseen mökkiin, jota hän alkaa varustaa tulevaa silmällä pitäen. Hän on erakkoluonne, mutta yksin eläminen osoittautuu haasteelliseksi, kun pari naishenkilöä ei meinaa jättää häntä rauhaan ja ilmestyypä paikalle vielä Ahman nettituttu Kapukin.

Korpisoturin ehdoton vahvuus on sen tyylilaji tai pikemminkin tyylilaajit. Se on vakava ja hauska, kurinalainen ja koheltava, realistinen ja absurdi sekä paljon vielä muuta. Vakavaa puolta edustavat monet Ahman esiin nostamat ajatukset tikunnokassa totuus siitä, että yhteiskuntamme on hyvin haavoittuva. Ei tarvitse kuin katkoa sähköt, niin pulassa ollaan monella tapaa. Hauskuus henkilöityy erityisesti rautakaupan kassassa Pamsussa, jonka ajatusmaailma on kauimpana Ahman ajattelutavasta.

Ahma pyrkii täydelliseen linkolalaiseen omavarais-/vaihtotalouteen, jossa vessapaperikin kuivatetaan sammaleesta. Hän on pahimman luokan sovinisti, joka ei naisia kohtaan sympatioita tunne, vaan määrittää naisten tehtäväksi miesten "miellyttämisen ja mielistelyn," kun taas miehet ovat hänen mukaansa itsestäänselvästi johtajia. Olisi Ahma kannattanut vähän miettiä ennen kuin menit moisia lausumaan, sillä teoriassa asiat ovat hurjan paljon helpompia kuin käytännössä, josta saitkin romaanin kuluessa monta hyvää esimerkkiä. 

Ahman mökin pihalla kuljeskelee kuriton sika, jota voisi symboliksikin kutsua. Lieneekö sukua Peter Sandströmin Laudaturin sialle? (klik, klik) Aikamoisen riemukas sikojen kirjallinen esiinmarssi on joka tapauksessa nähty niin Laudaturissa kuin Korpisoturissakin.

Gustaffsonin niin henkilö- kuin sikakuvauskin on herkullista. Hänen tekstinsä käy lukijan kimppuun monin monituisin asein, joista osa myös laukeaa. Vimmaa löytyy kuin pienestä kylästä, josta ihan kaikki asukkaat eivät vielä ole muuttaneet kaupunkiin. Keveyden ja painavuuden liitto on onnistunut ja arvaamaton. Lukiessani mieleen tuli Elias Koskimiehen Ihmepoika (klik), joka muutoin on varsin erilainen romaani, mutta jotakin samaa vinonvänkyrää ja ihmishellää naurua löytyy kummastakin.

Toisaalta, vaikka Korpisoturi on monin paikoin hauska, on Ahman omasta metsäperspektiivistään tekemillä yhteiskuntaan liittyvillä havainnoilla myös varsin totinen puolensa. Ahman radiosta, silloin kun pattereissa sattuu virtaa olemaan, kuuluu maailmamme synkät soinnut. Teos nostaa esiin myös kiperiä eettisiä kysymyksiä liittyen ihmisluontoon. Kovin puhtaita papereita lajimme ei saa, eikä sillä siihen ole aihettakaan. Otan teoksesta lopuksi sitaatin, johon ei ole lisättävää.

"Luomakuntalaiset. Elämme vittumaisia aikoja."



Laura Gustafsson: Korpisoturi (2016)
257 sivua
Kustantaja: Into


Muissa blogeissa esim.:
Tekstiluola
Kirjanurkkaus
Rakkaudesta kirjoihin
Eniten minua kiinnostaa tie
Lumiomena

Korpisoturi sopii Helmet lukuhaasteen kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa

perjantai 6. tammikuuta 2017

"Viini lasissa kuin veistos"* - RUNOHAASTE 6.1.-30.6.2017 - #runo100



"Minä en lue runoja. Ne on niin vaikeita, että en ymmärrä niitä. En osaa sanoa niistä mitään." Kuinkakohan monta kertaa olenkaan edellä olevat lauseet kuullut. Joka tapauksessa liian monta. Aivan liian monta kertaa olen myös jättänyt  kirjoittamatta runoista juurikin siksi, että koen, että en osaa tehdä niille oikeutta.

Tänä vuonna on paljon kirjallisia juttuja menossa. Luetaan romaaneja. Moni suomalainen klassikko tekee lukijoiden käsissä uuden tulemisensa. Luetaan novelleja. Novellihaasteen myötä toivottavasti enemmän kuin aikaisemmin. Vaan runo? Missä on runo? Liian usein muiden lajien alla puristuksissa. Senpä vuoksi lanseeraan runohaasteen siitä huolimatta, että vallalla lienee jo haasteähky. Minun on kuitenkin kovin vaikea ottaa sinua tosissani, jos väität, että et muutamassa kuukaudessa ehdi lukemaan edes yhtä runoa. Eri asia tietysti on, jos runot eivät ollenkaan kiinnosta.

Suomi 100 -vuoden kunniaksi runohaasteessa luetaan itsenäisyytemme aikana julkaistuja suomalaisten runoilijoiden runoja. Niitä voi lukea vaikkapa yhden päivässä illan päätteeksi tai aamun aloitukseksi tai meditoida runon avulla keskellä päivää.

Haasteen tarkoituksena on runojen lukemisen lisäksi päästä eroon ajatuksesta, että runojen lukeminen ja ymmärtäminen on vaikeaa. Mitä on ymmärtäminen? Mitä on oikein ymmärtäminen? Kuka sen määrittää, milloin on ymmärretty ja oikein ymmärretty? Ei kukaan. Tekisi mieleni sanoa, että ymmärtäminen on yliarvostettua. Runoista, kuten taiteesta ylipäätäänkin, voi oikein hyvin nauttia, vaikka koettua ei pystyisikään täsmällisesti sanallistamaan. Me itse olemme niitä pahimpia esteitä, jotka estävät meitä runoja lähestymästä.  

Runohaaste alkaa tänään ja on voimassa aina 30.6.2017 asti, jolloin julkaisen koostepostauksen, johon jokainen voi omat runopostauksensa linkittää. Jos kirjoittaminen runoista tuntuu ylivoimaiselta riittää, että lasket, kuinka monta runoa haasteen aikana olet lukenut ja ilmoitat tämän luvun koontipostaukseen.

Toivon, että runot synnyttävät keskustelua. Että ne olisivat kohtauspaikka, jossa voimme tavata ja niille antautua. Että ne olisivat uusia ovia ja huoneita. Huonekaluja, joille ei ole vielä keksitty nimeä.

Runohaasteen hashtag on #runo100 ja haaste toimii myös vielä suunnitteluvaiheessa olevan 6.7.2017 järjestettävän kirjabloggarien runotapahtuman tukiprojektina. Itse tulen kommentoimaan lukemiani runoja myös blogini Facebook-sivulla ja Twitterissä (ks. blogini oikeassa reunassa oleva palkki), joten kannattaa pitää silmällä myös niitä.

Olet tervetullut mukaan runohaasteeseen, vaikka sinulla ei olisi omaa blogia. Riittää, kun 30.6.2017 ilmoitat lukemiesi runojen määrän minulle joko täällä blogissa, blogin facebook-sivulla tai twitterissä.


Älä epäröi. Ole rohkea, sillä rohkea sinä olet. Lue runo ja vaikutu. Puhu ja kirjoita siitä, mitä luit. 


Tervetuloa mukaan!


PS. Jokaista haasteeseen ilmoittautunutta juhlistaakseni luen yhden runon, josta laitan parin rivin sitaatin toivottaessaeni hänet tervetulleeksi haasteeseen.



* Otsikossa oleva lause "Viini lasissa kuin veistos" on peräisin Sirkka Turkan runokokoelmasta Tule takaisin, pikku Sheba (Tammi, 1986)