torstai 14. joulukuuta 2017

Oi hulbbea Suomenmaa! - Jani Nieminen: Bigini

Runoilija räppää suomiräppäreitä tiukemmin.

Tai ainakin Jani Nieminen. Tuo elämän betonisten kenttien "Eminemi-Nieminen".

Ensimmäinen asia, joka tässä kokoelmassa pistää silmään töks, on sen nimi. Bigini on nimenä jotensakin mahdollisimman epäsopiva runokokoelman nimi ja siksi se huusi kirjaston runohyllyn ohi kulkiessani kovaa ja falsettisesti Hei mä en oo mitään tavallista gamaa, mä oon Bigini g:llä nais tu miit juu.

Nieminen suomii sivu toisensa jälkeen. Sanojen ruoska viuhuu ja juomuttaa suomalaisen yhteiskunnan selkärankaa ja "monikansallista persettä". Niemisen runojen tärkeyshenkilöiksi osoittautuvat herra katuluutnantti, hulbbea natsi ja Aatami Tamminen - heihin kuitenkaan rajoittumatta. Maailmanmeno on oikeasta elämästä tuttua ja ketuhännän sijasta Nieminen on pistänyt kainaloonsa kalevalaisen hauen, tuon liukkaan ja arvaamattoman kalalajikkeen, jonka silmä näkee kaiken.

Äänestin Ylen äänestyksessä vuoden 2017 kirjaksi Ossi Nymanin Röyhkeyttä (klik), mutta oikeammin olisin tehnyt, jos olisin äänestänyt Biginiä, sillä se kerää itseensä aika lailla kaiken, mitä Suomessa on tällä hetkellä menossa. Nieminen vyöryttää viestiään tahdilla, joka saa hengästymään ja häntä lukiessani koen katarttista hyvää oloa ihan vaan siksi, että on vielä olemassa Niemisen kaltaisia tyyppejä, jotka jaksavat metelöidä.

Bigini marssittaa näyttämölle heti johdannossa turvapaikanhakijat, nuo kiimasilmäiset "valkoisen äidin" tyttärien tuijottajat, nuo kertakaikkisen toiset, joiden rinnalla katuluutnantti Louhimo on oikean suomalaisuuden perikuva. Rehellinen ja rehti mies, joka tietää, että naisia raiskaavat vain nuo älypuhelimillaan ylpeilevät muualta tulleet.

Runojen ilmasto on luotu. Bileet voi alkaa. Muista varovaisuus, sillä nämä juhlat ovat köyhiä täynnä.

*

Nieminen sekoittaa runoissaan kalevalamittaa aikamme ilmiöihin.

Mielialalääkkeet mut tekevi
aivoni poksahtelevi

Rivien välistä Cheek huutaa voimatonta huutoaan ja "Maailman ankein nalle / painaa matalaa korkoa / ja kengänkantaa / anukseen." Nieminen ei säästele sanoissaan, vaan antaa tulla tietoisena siitä, että hänen sanansa eivät ole pelkästään merkkejä paperilla, vaan enemmänkin astalo, joita maamme poliisi tykkää kerätä pois mielenosoittajilta turvatessaan "kansallismielisten" sananvapausrauhaa.

Bigini paljastaa yhteiskuntamme tilan.

rakennetaan luokkayhteiskuntaa
köyhät kuristetaan
toistensa kimppuun
maa jaetaan kahtia
ruokitaan vihaa ja pelkoa

Vastakkainasettelun aika on tässä ja nyt, ja Nieminen politisoi sitä edelleen vetämällä päästään suomihittejä ja kansanlaulun säkeitä, jotka hänen sanojensa yhteydessä muuttuvat irvokkaiksi. "Oi kallis Suomenmaa / sun koskiesi kuohua ja honkiesi huminaa."

*

Bigini ei ole salonkien runoutta. Se häiritsee yhteiskunnan rappeutunutta rauhaa. Sinne missä palaa Eminemi-Nieminen kaataa kanisterista lisää bensaa. Palopaikalla "Aatami Tamminen / saarnaa kalatakissaan." Pysähtymättä ohi kulkee "Isopääministeri" ja  pohtii oikeakielisyyttä. "Kuinka köyhä kirjoitetaan / g:llä vai k:lla?

Biginissä runoilija joutuu vastuuseen teoksestaan. Kiinnostavan ironisesti toiveikas veto, koska se on niin täysin hulbbeaa toiveajattelua. Paljon todennäköisempää kun on, että yksikään iso kiho ei koskaan tartu näihin runoihin. Ehkä se on niin, että rikkaiden satakertaisesti työttömyyskorvauksen verran maksavista lampuista ei lähde sellaisia lukseja, joiden valossa Eminemi-Niemisen värssyjä näkisi lukea.



Jani Nieminen: Bigini (2017)
118 sivua
Kustantaja: LIKE


maanantai 11. joulukuuta 2017

Surrrr! rrrr! - Lydia Davis: Varieties of Disturbance

Lydia Davis (s. 1947) on arvostettu amerikkalainen kirjailija ja kääntäjä, vaikka hänestä Suomessa ei juuri puhutakaan. Tilanne saattaa kuitenkin olla muuttumassa sen myötä, että Davis kirjoitti esipuheen Lucia Berlinin novellikokoelmaan Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (klik). Minulle ainakin kävi niin, että Berliniä luettuani halusin lukea myös Davisia, josta etukäteen tiesin vain sen, että hän on Amerikassa hypetetty, suorastaan kulttimainetta nauttiva kirjailija, jonka erikoisalaa ovat lyhyet, välähdyksenomaiset novellit.

En etukäteen tiennyt, mihin kirjallisiin ansioihin Davisin suosio varsinaisesti perustuu ja häntä luettuani asia on minulle edelleenkin epäselvä, sillä hänen teksteistään en löydä mitään yhtä selittävää tekijää, vaan pikemminkin niin, että hänen nerokkuutensa on kaikkialla niin hänen aiheissaan kuin kirjoittamisen tavassaankin.

Varieties of Disturbance sisältää yhteensä 57 tarinaa, joista lyhyimmät ovat yhden lauseen pituisia ja pisin 40-sivuinen kertomus Helen and Vi: A Study in Health and Vitality, joka kertoo 85-vuotiaasta Vistä ja 92-vuotiaasta Helenistä, joita Davis kuvaa mm. heidän työhistoriansa, fyysisten aktiviteettiensa, nykyelämäntilanteen, matkustamisen, uskontosuhteen ja heidän henkilökohtaisten tapojensa kautta. Vin ja Helenin tarinan välissä Davis esittää huomioita Hope-nimisestä henkilöstä, jonka läsnäolo tässä kertomuksessa jäi ainakin minulle mysteeriksi.

Pitemmissä tarinoissaan Davis onnistuu luomaan suorastaan hypnoottisen tunnelman, jota on vaikea selittää. Tässä suhteessa erinomainen esimerkki on tarina nimeltä We Miss You: A Study of Get-Well Letters from a Class of Fouth-Graders, jossa tarinan kertoja analysoi koululaisten sairaalassa olevalle luokkakaverilleen lähettämiä "Parane pian"-kirjeitä, joista hän löytää uskomattoman määrän informaatiota. Tarina nimeltä Mrs. D and her Maids taas kuvaa, miten vaikea rouva D:n on löytää mielensä mukaista palvelustyttöä ja koostuu lähinnä kuvauksista siitä, miten palvelustyttö toisensa jälkeen epäonnistuu tehtävässään.

Omalle Davisin lukemiselleni tyypillistä oli hämmästyksen tilassa oleminen. Tätä efektiä lisäsivät hänen minimalistiset tarinansa. Harvoin on mahdollista bloggauksessa siteerata kokonaista novellia, mutta kun nyt niin on mahdollista tehdä, otan seuraavassa pari esimerkkiä, joissa otsikon olen lihavoinut ja itse tarinan kirjoittanut lihavalla kursiivilla

Index Entry

Christian, I'm not a

Suddenly afraid

because she couldn't write the name of what she was: a wa wam owm owamn womn


Jotkut Davisin kirjoittamat nopeat välähdykset synnyttävät vaikutelman, että ne ovat ikään kuin muistiinpanoja, jotka Davis on kirjoittanut ylös jatkaakseen mieleensä tullutta ideaa myöhemmin. Sen sijaan, että hän olisi niin tehnyt, hän on kuitenkin päättänyt tarjota lukijalle pelkän täkyn, jota lukija voi jatkaa mielessään ja ikään kuin kirjoittaa Davisin idean loppuun. Joskus taas kyse on aforististyylisistä kiteytymistä tai kannanotoista.

Yksi Varieties of Disturbancen kiinnostavimmista teksteistä on Southward Bound, Reads Worstward Ho, joka kertoo kertoo henkilöstä, joka matkustaa pakettiautolla ja lukee kirjaa nimeltä Worstward Ho. Tässä nelisivuisessa tarinassa alaviitteet katkaisevat lukemisen vähän väliä ja lopulta ne nielevät koko tarinan. Tyylillisesti Worstward Ho herättää muistumia Ali Smithin kirjoitustavasta.

In  van, heading south, sits on right or west side, sun in through windows from east. Highway crosses and recrosses meandering stream passing now northeast and now northwest under. Reads Worstward Ho: On. Say on. Be said on. Somehow on. Till nohow on. Said nohow on.

Southward Bound edustaa Davisin tarinoiden kokeellisinta laitaa ja mitä tulee hänen tarinoidensa paikkaan viivastolla kokeellisesta ei-kokeelliseen ovat variaatiot asian suhteen tässä kokoelmassa valtavia. Tuntuu, että Davisille mikään ei ole mahdotonta. Toisinaan hän kirjoittaa kuin ottaisi valokuvan ja ripustaisi sen keskelle kaupan ilmoitustaulua julistamaan omaa tarinaansa. Toisinaan taas hän kirjoittaa hyvinkin realistisesti ja pikkutarkasti.

Sen perusteella, mitä tässä olen Davisin kokoelmasta kirjoittanut ei kannata tehdän minkäänlaisia johtopäätöksiä siitä, minkälaisia Davisin tekstit ovat. Uskoisin, että jokainen kokee hänet omalla tavallaan ja tämän tavan selville saamiseksi ei ole muuta keinoa kuin tutustua Davisin teksteihin henkilökohtaisesti. Jotain erityisen hienoa on juuri  myös siinä, että Varieties of Disturbance vastustaa kaikenlaista analysointia ja tuntuu, että se jopa naureskelee hyvää naurua lukijan yrityksille tehdä yhteenvetoa lukemastaan.

Davis on juurikin kuin lukemani kokoelman kannessa oleva kärpänen. Minne se lentääkin, siellä se aiheuttaa häiriötä, joka saa lukijan hyrisemään.



Lydia Davis: Varieties of Disturbance (2007)
217 sivua
Kustantaja: Farrar, Straus and Giroux




lauantai 9. joulukuuta 2017

Epäkorrektia? naurua - Jonathan Lethem: Orpojen Brooklyn

Olen löytänyt uuden tyypin harvinaisen kiinnostavien romaanihenkilöiden galleriaan. Hänen nimensä on Lionel Essrog ja hän on Jonathan Lethemin romaanin Orpojen Brooklyn (Motherless Brooklyn, 1999) päähenkilö. Ennuste, että en unohda Lionelia pitkään aikaan on varsin hyvä, sillä hän nyt vaan sattuu olemaan ihan harvinaisen ikimuistettava tyyppi. Tosin se, miksi näin on, ei ole ongelmatonta.

Jonathan Lethem (s. 1964) on arvostettu amerikkalainen kirjailija, jonka tuotannosta on aiemmin suomennettu hänen esikoisteoksensa Musiikkiuutisia (Gun, with occasional Music 1994) ja Yksinäisyyden linnake (A Fortress of Solitude, 2003). Itse tutustuin Lethemiin ensimmäisen kerran viime keväänä, kun luin hänen teoksensa Lucky Allan and other stories (klik), jota bloggauksessani kutsuin "mielikuvituksen karkkipäiväksi."  Tässä teoksessa Lethem niksauttelee lukijaa kuin jäsentenkorjaaja ja sen lisäksi, että olo Lucky Allanin jälkeen tuntui kirjallisesti uudestisyntyneeltä jäi minulle kaipuu lukea lisää Lethemiä. Lyhyesti sanottuna: olen aika hurjan iloinen siitä, että Lethemin pääteokseksikin mainittu Motherless Brooklyn on nyt luettavissa myös suomeksi.

Motherless Brooklynin suomennoksesta on kiittäminen Heikki Karjalaista ja hänen Moebius-kustantamoaan, jonka linja vaikuttaa olevan varsin kunnianhimoinen. Moebiuksen ensimmäinen kirja nimittäin oli Robert Cooverin Pinokkio Venetsiassa (klik), joka on täysin hulvaton teos ja jonka suomentamista voi hyvällä syyllä pitää kulttuuritekona. Sama pätee Orpojen Brooklyniin, jonka suomentaminen on lisäksi vamasti ollut aivan erityisen haasteellista.

Ei tarvitse ajatella kovinkaan syvällisesti ymmärtääkseen, että sekä Cooverin että Lethemin romaani edustavat kirjallisuutta, joka on aivan liian laadukasta päästäkseen topkymppilistoille.

*

Orpojen Brooklyn on sekä agenttitarina että jonkinasteinen agenttitarinan parodia, joka teoksen kaikista muista kiinnostavista jutuista huolimatta tulee jäämään mieleeni ennen muuta  Lionel Essrogin vuoksi. En ole aiemmin lukenut romaania, jossa päähenkilö sairastaisi Touretten syndroomaa. Saati että olisin lukenut romaanin, jossa Touretten ilmenemismuodot ovat koko romaanin sydän.

Touretten syndrooma liittyy usein autismiin ja se ilmenee erilaisina kielellisinä tai ruumiillisina pakkoilmaisuina (tic-liikkeet tai tiksaus, kuten Karjalainen mainiosti suomentaa), joita syndroomaa sairastava ei voi estää. Lionel Essrogin kohdalla Tourette tuottaa omituisia lauseita sekä mm. tarvetta pakonomaiseen pusutteluun, kosketteluun, laskemiseen ja näiden yhdistelmiin.

Lionel kuuluu porukkaan nimeltä Minna-miehet, joka on karskin kolmannen luokan gangsterin Frank Minnan St. Vincentin orpokodin pojista ympärilleen kokoama joukko, jonka Minna valjastaa hämärähommiinsa. Julkisesti kyse on kuljetuspalvelusta, mutta tosiasiallisesti Minnan erinäisistä päivänvaloa kestämättömistä "liiketoimista", joiden oikea laatu on Lionelille pitkään salaisuus.

Orpojen Brooklyn käynnistyy takaa-ajokohtauksella, joka palautti mieleeni Blues Brothersin Jaken ja Elwoodin hillittömän kaahailun, joskin Lethemin toteutuksessa pelti ei yhtä lailla rytise, mutta kirjan tunnelma sai tätä myötä joka tapauksessa vahvan alkusysäyksen. Takaa-ajon päätteeksi Frank Minna kohtaa surkean loppunsa ja hänen joukkonsa joutuu Minnan kuoleman myötä vaikeaan tilanteeseen mitä tehdä, kun esikuva ja isähahmo on poissa.

Kerronta liikkuu paitsi teoksen nykytasolla, käy myös ottamassa vauhtia Minnan kuolemaa edeltävistä vuosista. Juonikuvioon Lethem sotkee niin japanilaisia bisnesmiehiä, zen-buddhalaisuutta kuin rakkaustarinaakin, eikä mitään edellä mainituista kovin tavanomaisessa muodossa.

Tarina etenee vauhdikkaasti ja sympatiani Lionelia kohtaan kasvaa sivu sivulta. Kun hän Minnan kuoltua päättää ryhtyä etsivähommiin tulee puserooni pelko Lionelin puolesta. Samalla muistelen erästä toista epätyypillistä rikoksenratkaisijaa eli Emma Healeyn romaanin Elizabeth is missing (klik) Elizabethia, joka sairastaa dementiaa.

Siinä missä Healey esittää Elizabethin sympaattisena henkilönä, jonka toimet saavat lukijan monenlaisten tunteiden valtaan Letham sen sijaan antaa palaa ja ottaa kaiken irti Lionelin Tourettesta. On tietenkin täysin epäkorrektia nauraa Lionelille, joka ei voi mitään sille, että hänen suustaan pääsee mitä kummallisimpia ja samanaikaisesti riemukkaimpia lausahduksia, jotka eivät katso aikaa eivätkä paikkaa. Orpojen Brooklyn on hillittömän hauska romaani ja suomennos välittää onnistuneesti Lionelin purkaukset ja niihin sisältyvän komiikan, jonka vuoksi Karjalaisen on pitänyt keksiä ihan uusia kielellisiä ilmaisuja.

Vaikka minusta lukiessani Orpojen Brooklynia usein tuntuikin siltä, että Lionelin Touretten aikaansaamille ilmauksille nauraminen oli moraalisesti väärin en pystynyt estämään itseäni. Nauroin usein. Ja paljon. Ja ääneen. Vaikka Lethemiä voisi syyttää Touretten hyväksikäytöstä, on hänen puolustuksekseen sanottava, että hän ei usuta lukijaa nauramaan Lionelille henkilönä, vaan tämän lausahdukset toimivat enempi stand-up -komiikan tavoin. Niin kiinnostava kuin Lionel romaanihenkilönä onkin, olennaista ei ole, että se joka sanoo, on hän, vaan se, mitä hän sanoo. Jos kuitenkin lähipiirissäni olisi ihminen, joka sairastaa Touretten syndroomaa suhtautuisin asiaan varmasti toisin erityisesti silloin, jos tämä ihminen pitäisi Lethemin tapaa kuvata Lionelin syndromaa asiattomana. Toki oman kokemukseni mukaan parhaat vitsit omasta vammastaan kertovat ne, joilla kyseinen vamma on ja joiden naurussa on aina enemmän ulottuuvuksia kuin sen, jolla kyseistä vammaa ei ole.

Olipa Lionelin sutkauksille nauraminen korrektia tai ei niin käännös on joka tapauksessa ihan huippu. Lionelin sanailu myös haastaa dekkareista tutun lakonisen sanavalmiin etsivätyypin tavalla, jonka ulottuvuus värisyttelee mittarin ylälukemia. Orpojen Brooklyn on kirja, jonka parissa on mahdotonta olla pitämättä hauskaa.



Jonathan Lethem: Orpojen Brooklyn (2017)
356 sivua
Englanninkielinen alkuteos Motherless Brooklyn (1999)
Suomentanut Heikki Karjalainen
Kustantaja: Moebius


Suomenkielisen laitoksen loppuun on lisätty Lethemin novellit Vision ja Vaikutteiden hurmio

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Voittajia ovat - Törkeän virallisen Runo-Finlandian lopputulokset


Äänestä suosikkirunojasi!
- päivittyvä postaus -


Marraskuun alussa lanseerasin haasteen nimeltä Törkeän virallinen Runo-Finlandia. Syy tähän on se, että runot on suljettu kaunokirjallisuuden Finlandia-mittelöistä pois. Se on kuulkaas väärin ja sen sijaan, että vaan voivottelisin runojen ja runoilijoiden osaksi tullutta epäoikeudenmukaisuutta päätin nostaa runoja esiin tämän haasteen avulla.

Tämä haasteen puitteissa voit äänestää mitä tahansa suomalaista runoteosta, jonka olet lukenut vuoden 2017 aikana.

Äänestäminen tapahtuu niin, että kerrot oman suosikkisi tämän postauksen kommenteissa ja halutessasi perustelet valintasi lyhyesti. Kirjabloggarit linkittävät postaukseen, jossa ovat kirjoittaneet äänestämästään runoteoksesta.

Päivitän tätä postausta nostamalla kaikki kokoelmat ja niiden tekijät osaksi tätä (pää)postausta, jolloin on helpompi seurata, ketkä kaikki ovat ääniä saaneet. Samalla syntyy runolista, josta voi poimia lisää mielenkiintoista luettavaa. Keskustelu valituista runokokoelmista on erittäin salllittua.

Anna runoille näkyvyttä! Nosta suosikkisi esiin kommenteissa.

Äänetysaikaa on kolme päivää eli 8.12.2017 klo 23.59 asti.


Aloitan kertomalla oman suosikkini, joka on:



Tomi Kontio: Saattaa, olla - 2 ääntä
Ari Kokkonen: Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa - 2 ääntä
Annukka Peura: Erotus
Sami Liuhto: Canti di Assisi - 2 ääntä
Ilpo Tiihonen: Largo
Henriikka Tavi: 12-sarja
SusuPetal: Vanhat poikaystävät - 5 ääntä
Maria Matinmikko: Värit
Helvi Juvonen: Kootut runot
Saku Lillukka: Et löydä sitä muualta
Henriikka Tavi: Esim. Esa
Caj Westerberg: Yön musta, sileä
Satu Kaikkonen: Visuaalisia runoja - ei kokoelmanimeä
SusuPetal: Sairaalapäiväkirja
Kirsi Kunnas: Uivat saaret
Jukka Vieno: Ruttopuiston rakastavaiset
Jyrki Pellinen: Tässä yhteiskunnassa on paha nukkua
Miia Toivio: Pysty hiljaisuus
Harri Holtinkoski: Ystävähelmi - 2 ääntä
Juhana Vähänen: Avaa tule
Seppo J. Tanninen: Krunoja








sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Rakkauden ja kuoleman ultimatum

Lukiessani Saattaa, olla -kokoelmaa minusta tuntuu, että halkean. Tuntuu, että Kontion sanat eivät mahdu minuun. Ei kaikki tämä kuolema. Ei kaikki tämä rakkaus. Ne tönivät minussa toisiaan, eikä niiden miekkataistelussa ole mitään kohteliasta.  Hautajaiset kulkevat nauhana päässäni, puhelut teho-osastolle ja Armi, joka oli ylimaallisen kaunis saatuaan tietää poikaystävänsä kuolleen. Suru toimii niin.

Ajattelen, miten etuoikeutettu olen, että olen saanut lukea nämä runot ja puolivälissä kokoelmaa juosta kirjakauppaan ja ostaa hengästyneenä oman kappaleeni. Suositella Tomi Kontion kokoelman lukemista kirjakaupan myyjälle ja ilahtua, kun hän kertoo kokoelman jo olevan lukulistallaan. Miten keskellä työpäivää intoilen myyjän kanssa runoista ja miten lähtiessäni kirjakaupasta me hymyilemme toisillemme kuin salaliittolaiset. Miten kävellessäni takaisin työpaikalleni mietin minkävärisen surun Kontion runot myyjässä nostavat pintaan. Minkävärisen ilon ja rakkauden.


*

Tästä kokoelmasta kirjoittaminen on erityisen vaikeaa, sillä olen tietoinen sen henkilökohtaisesta luonteesta ja minä pelkään, että se, mitä sanon voisi loukata runoilijaa ja hänen suruaan. Siksi totean nyt tässä, että kirjoitan tämän tekstin, koska haluan, että mahdollisimman moni kuulee tästä kokoelmasta. Se, että kirjoitan mitä kirjoitan johtuu siitä, että en paremmin osaa.

Naps! Näin minä irroitan runoilijan hänen sanoistaan ja puhun vain siitä, mitä kokoelmassa lukee.

Nyt minä en pääse eroon koiran katseesta, kun se jo tietää. Enkä siitä, että junat on saattaen vaihdettava. Nyt minä menen itkun hetkiin. Sen sellaisen itkun, johon Aale Tynni viittaa kirjoittaessaan, että "ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet." Nyt minä menen kaarisillan alle piiloon ja täytyn omasta itkustani ja teen siitä kauniin. Ja häpeän.

Saattaa, olla. Saattaa rakas ihminen rajan sille puolen, josta ei tulla takaisin. Saattaa ja olla saattamisen hetkissä. Se voi olla niin. Se voi olla toisin. Se voi olla tuhannella eri tavalla. Tai enemmällä, mutta aina niin, että etukäteen ei voi tietää. Aina niin, että sen tietää vasta liian myöhään.

Kun aloitin lukea Kontion runoja ensimmäinen ajatukseni oli, että onpa perinteistä. Tämä johtuu siitä, että viime aikoina olen lukenut niin paljon kokeellista runoutta. Jopa siinä määrin, että perinteisempi esitysmuoto tuntui hyvin raikkaalta. Uudistavalta suorastaan. Näinkin voi käydä.

Luin Saattaa, olla -kokoelman muutamaan kertaan ja sen jälkeen tuli pelko. En pystynyt avaamaan tätä kokoelmaa enää. Minun piti käydä läpi monia menneisyyden tapahtumia, jotta olin valmis jatkamaan näiden runojen parissa. Työnsin tästä kokoelmasta kirjoittamista eteenpäin. Siirsin sitä päivästä toiseen, puskin sitä läpi yön samaan tapaan kuin nainen puskee synnyttäessään.

Synnyttämisen ei kuulu olla helppoa.

Tässä kokoelmassa suru kirjoittaa kielen uusiksi. Se asettaa itsensä niiden eteen, jotka puhuvat patetiasta ja tietää, että se on niitä vahvempi. En silti voi kieltää, etteikö patetian ajatus olisi käynyt minunkin mielessäni, sillä Saattaa, olla on niin syvällä kuolemassa ja rakkaudessa, että voi hyvin olla, että niiden selkänikamat jo hipovat patetian ovea. Se ei haittaa. Sen pitää olla niin.

Kontion kieli on valtavan ilmaisuvoimaista. Asian todistaakseni käytän siitä arvokkainta runoadjektiivia, jonka omistan: sirkkaturkkaista. Näin on. Saattaa, olla on minulle sirkkaturkkaista ja sitä enempää ei mikään voi minulle olla.

Olen polvistunut sammalelle,
leikkaan saksilla vahveron jalkoja,
pieniä poikia keltaisissa kurahousuissaan

Näin heräävät henkiin Sirkka Turkan "poppelipojat". Ne poppelit, jotka "seisovat rivissä kuin pienet hartaat pojat." Tähän kuvastoon minä uppoan ja ne pienet pojat ovat seuranani. Niiden keltaiset kurahousut loistavat pimeässä.

*

Minulla on tästä kokoelmasta niin paljon sanottavaa. Niin vähän sanoja. On niinkin, että tämä kokoelma on ultimatum, vuosisatojen läpi säilynyt taikinajuuri. Tämän pidemmälle ei voi mennä. Ei rakkaudessa. Ei kuolemassa. Ei elämässä, jossa mainokset ja lööpit huutavat joka päivä yhtä räikeästi välittämättä pätkääkään siitä mitä minä, sinä ja runoilija käymme läpi. Ja että tämän kokoelman luettuaan voi hymyillä vähän ja että sen hymyn rinnalla Mona Lisan hymyssä ei ole mitään arvoitusta.

Että sen voi sanoa monella tavalla. Että tässä kokoelmassa se on sanottu niin, että se on jatkuvassa preesensissä, sillä "ei mikään voi kuolla, ei kukat ei tuuli". Ei siitä huolimatta, että Aila Meriluodon sanat kirjoitetaan yhä uusiin kuolinilmoituksiin.

Että me kaikki olemme lainaa toisillemme ja putoamme vuorotellen kuopan pohjalle tai tulemme liekkien nuolemaksi. Ja joskus yhtä aikaa.

Mutta voinko antaa
luojalleni mitään kauniimpaa
kuin nämä turhanaikaiset sanani,
tunteet, suotta tuntemani?

*

Saattaa, olla on kuoleman ja rakkauden helmapellavaa. Sitä helmapellavan lajia, josta Sirpa Kyyrönen on kirjoittanut Naispatsaissa: "Helmapellava raskaana kahlaat ja vesi on vihaa täynnä
[...] Ja sinä kahlaat kuin kahlaisit mereen, joka on ranteistasi vuotanut, kahlaat kunnes viiltohaavoihin puhkeavat kidukset."

Lukiessani Kontion runoja tunnustelen niitä kohtia, joissa on kidusten aavistus. Ehkä se tästä vielä. Jonain päivänä, mutta ei tänään. Ei vielä pitkään aikaan.

Nämä runot eivät riisu lukijaltaan pelkästään vaatteita. Alastomuus ei näiden runojen kohdalla ole tarpeeksi. Ei sinne päinkään. Kontio napittaa ihon auki. Ihmisten yhteisen ja täysin yksityisen ihon, sen pienimmän nimittäjän ja ihon napitkin ovat ihoa ja niiden nappien lävet. Ajattelen, että ne napit ovat rintakehässä, lähellä sydäntä ja että kylkiluut ovat suojaluut. Röntgenkuvissa täynnä murtumia.

Silloin minä napitan ihosi auki 
ja tulen luittesi suojaan

Näissä runoissa mennään pienimpään ihmisen sisällä olevaan huoneeseen. Siihen tilaan, johon kukaan ei mahdu, koska se on niin pikkuruinen ja pienuudessaan avaruutta moninkertaisesti suurempi. Näissä runoissa sydän on väsynyt lihasmöykky. Väsynyt kuin vasara, jolla hakataan naulaa seinään ja joka jaksaa vielä tämän kerran ja jonka jokaisen seuraavan kerran edessä on ehkä. Näissä runoissa, kahdessa epigrammissa, sama asia on sanottu runoksi ja lääketieteeksi.

Haluaisin kirjoittaa tästä kokoelmasta kilometrikaupalla ja toivon, että pystyisin sanomaan kaiken mitä tarkoitan yhdellä sanalla tai edes kahdella tai kolmella. Näiden runojen rytmi. Rakkauden ja kuoleman keinu. Sanat, joita ei ole kirjoitettu. Sanat, jotka.

Näissä runoissa niin paljon ihoa ihoani vasten. Nämä runot rakas ihminen en halua päästää.



Tomi Kontio: Saattaa, olla (2017)
73 sivua
Kustantaja: Teos


Tästä kokoelmasta on kirjoittanut myös Tuijata (klik)




torstai 30. marraskuuta 2017

Kansan Pyhä Tahto - BAR Finland 21

Arvid Järnefeltin kansallisuusliikkeen syntyä ja liikehdintää sen ympärillä kuvaava Isänmaa (1893) on mitä ajankohtaisin teos juuri nyt, kun Suomi viettää juhlavuottaan. Tämän vuoksi se sopii erinomaisesti tämän kuun BAR Finland -teokseksi.*

Minulle Suomen kirjallisuuden seuran toimittama klassikkosarja, johon lukemani painos kuuluu, on kiinnostava paitsi itse teosten, myös sen vuoksi, että teoksiin on otettu mukaan aikalaisarvosteluja. Kun nyt kuluneen syksyn aikana olen lukenut uutuuskirjan jos toisenkin tuntui järnefeltiläiseen Suomen historian kuvaamiseen uppoutuminen vähintään yhtä virkistävältä kuin etelänmatka marraskuussa.

Isänmaan aatteellisessa keskiössä on radikaalifennomania, josta teoksessa käytetään lyhennettä KTP. Pertti Karkaman teokseen kirjoittaman esipuheen mukaan tämä kirjainyhdistelmä pitää sisällään seuraavia ilmaisuja: Kansan Pyhä Tahto, Koko Programmi Toimeen tai Kaikki Pojat Tappeluun. KTP sai innoituksensa Snellmanilta, mutta kuten Järnefeltin romaani osoittaa lähti liike varsin nopeasti etsimään uusia muotoja ja muuttui valtataistelun välineeksi. Kansan tahtoon vetoaminen kutoo myös kiinnostavia lankoja aina nykypäivään asti ja auttaa hahmottamaan, millä tavoin kansaa ja sen tahtoa voidaan käyttää poliittisena pelinappulana.

Isänmaa pohjautuu osin Järnefeltin omiin kokemuksiin. Suhtautumista ajan kulttuurispoliittisiin virtauksiin Järnefelt tarkastelee teoksen alussa Vuorelan ja Niemelän maatalojen kautta. Teos alkaa klassisella "vieras mies tulee yhteisöön" -teemalla, kun ulkopaikkakuntalainen alkaa hämmentää maatalojen välisiä suhteita hankkimalla Niemelän omistukseensa. Vuorela edustaa teoksessa vanhoillisuutta, kun taas Niemelä asemoituu uuden omistajansa myötä yhä enemmän modernien aatteiden airueksi.

Teoksen päähenkilö Heikki Vuorela lähtee hakemaan oppia ja sivistystä Helsingistä ja näin hänen alunperin staattinen talonpoikaismaailmankuvansa joutuu murrokseen, jonka myötä Heikki löytää itsestään radikaalin, jossa Snellmanin ajatukset synnyttävät kiihkeitä ja henkilökultille tyypillisiä palvovia tunteita. Ratkaisu ei alunperin ole pelkästään Heikin oma, vaan siihen vaikuttaa vahvasti rovasti, jonka mukaan tulevaisuus kuuluu sivistyneille. Vetoamalla Vuorelan ja Niemelän talojen väliseen kilpailuun ja Vuorelan mahdollisuuksien parantamiseen Heikin koulutuksen kautta saa rovasti puhuttua puolelleen myös Heikin isän.

Heikissä ruumiillistuu kansalaisuusaatteen herättämät ristiriidat ja hänen suosiostaan taistelevat tämän aatteen toteuttamisen tavat. Toisaalla on Helsinki ja sen vilkkaat palopuheiset keskustelut kaasuvalaistulla ylioppilastalolla, toisaalla Heikin kotiseutu ja ihmisen lähiyhteys tekemäänsä työhön. Kumpi näistä ympäristöistä palvelee paremmin isänmaan aatteen edistämistä? Tämä on kysymys, joka riivaa Heikkiä ja saa hänet myös palaamaan kaupungista takaisin maaseudulle, jossa hän ei kuitenkaan pysty kokemaan tyytyväisyyttä, vaan lähtee ennen pitkää takaisin Helsinkiin. Järnefelt kuvaa osuvasti, miten kerran jo auennutta maailmaa ei enää pysty sulkemaan ja miten tuloksena asioiden suuremmasta ymmärryksestä on taakka, jolle Heikki ei maaseutuympäristössä löydä laskupaikkaa.

Heikki käy sisäistä painia kansalaisuusaatteen velvoitusten kanssa. Helsingissä hän kaipaa takaisin maalle ja näkee kotitalon ihmisineen ja töineen osin nostalgian ympäröimänä. Palattuaan maaseudulle taas hän joutuu kuolettamaan uusien ajatustensa tuomat virikkeet huomattuaan, että hänen uusia suuria ajatuksiaan ei voi väkisin kaataa maaseutuväestön aivoihin. Tämä ristiriita tulee teoksessa kirkkaasti ilmi, kun Heikin opiskelukaverit tekevät visiitin hänen kotiseudulleen.

Vaikka Järnefeltin romaanissa on kyse kansallisuusaatteesta voidaan hänen tähän aatteeseen ja sen toteuttamiseen liittämänsä problematiikka yleistää myös muihin aatteisiin ja siirtää nykypäivään. Tämä on myös yksi niistä tekijöitä, joiden vuoksi Isänmaa on alati tuore romaani, johon toivoisin nykylukijoiden tarttuvan. Ihmisen taistelu häntä eri suuntiin vetävien ajatuskulkujen ristipaineessa ei reilussa sadassa vuodessa ole pohjimmiltaan juurikaan  muuttunut, jos toki aatteet ja niiden ilmaisutavat saattavat olla toiset.

Suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on toivottu, että kirjoitettaisiin enemmän ja reippaammin yhteiskunnallisia tekstejä. Ottamatta kantaa siihen, miksi juuri tämä tekstityyppi olisi - ainakaan taiteen itsensä kannalta - erityisasemassa, minulle Järnefeltin romaani on erinomainen esimerkki yhteiskunnallisesti merkittävästä tekstistä, jossa aatekäsittely osana yhteiskunnallisia kehityssuuntia tuodaan yleiselle tasolle yksilön kautta.

Järnefelt kuvaa varsin avaavasti myös kodin, uskonnon ja isänmaan välistä kolmiyhteyttä:

Äiti oli opettanut: noudata Jumalan tahtoa!
Ajan hengetär opetti: rakasta kansaasi!
Kun nuo kaksi oppia pääsivät samaan lämpimään ihmissydämmeen, täytyi niiden luonnostaankin yhtyä yhdeksi ainoaksi: Jumalan tahto on, että rakastat kansaasi!

*

Helsingissä Heikki ikään kuin testaa omaa ajatteluaan suhteessa ystäviinsä. Ai hän ajattelee noin, pitäisikö minunkin? Ja tuo toinen taas noin, olisiko se myös minun tieni? Etsiessään perusteita omalle ajattelutavalleen Heikki joutuu huomaamaan, että suuri osa hänen tuttavapiiristään ei ole ottanut kansallisuusaatetta yhtä vakavasti kuin hän itse, vaan se on hänen tuttavilleen enemmänkin vain väline omien päämäärien edistämiseksi ja kun siitä on otettu irti se, mitä siitä on irti otettavissa se voidaan kevein mielin hylätä.

Illuusiot särkyvät ja myös Heikki oppii, että teeskentelemällä jotain muuta kuin mitä hän on, avautuu uusia ovia. Tämä ei koske pelkästään suhtautumista kansallisuusaatteeseen, vaan eri näkemyksiin ylipäätään. Näin elämä Helsingissä alkaa näyttäytyä yhä enemmän epäaitona ja ihmiset näkemyksestä toiseen poukkoilevina oman etunsa tavoittelijoina.

Yksittäisistä romaanilajeista juuri kehitysromaani kiinnostaa minua eniten ja uskoisin tämän johtuvan siitä, että kehitysromaanissa käsiteltävä tematiikka on sitä ihmiselämän perustematiikkaa, jota jokainen meistä käy omassa elämässään läpi. Isänmaa ei tässä suhteessa ole poikkeus ja Heikin ponnisteluista lukiessani mietin, miten itse olisin toiminut. Olisiko "ostanut" jonkun toisen kokemistavan, jos siten olisin itse päässyt helpommalla? Olisinko jaksanut teoksessa kuvatuissa olosuhteissa jahdata omaani vai valinnut suoraviivaisemman ja samalla valheellisemman tien? Luultavasti olisin kokenut läheisiksi mm. seuraavat Artturin taiteesta esittämät näkemykset:

Oikea taiteilija ei kysy koskaan  mitä hyötyä hänen teoksensa tulee tuottamaan. Hän tekee yksinomaa taiteen vuoksi, taiteellisen totuuden vuoksi; siksi että hänen pitää niin tehdä; siksi että hänellä ei ole joku yksityinen hyödynkäsite silmiensä edessä, vaan että hänellä on sisällinen kutsumus, sisällinen tarve.

Ajattelen pitkälti samoin kuin Artturi. Usein tunnen myös olevani ajatustapani kanssa joko vanhanaikainen tai yksin. Usein molempia.

*

Isänmaan taidepuhe tuntuu läheiseltä, mutta teoksessa esitetyt käsitykset naisen ominaisluonteesta sen sijaan aiheuttavat melkoista hämmennystä, enkä nyt suostu jättämään asiaa siihen, että toteaisin tämän teoksen olevan aikansa lapsi.

Heikki reflektoi omaan tilannettaan ja miettii, että elämä olisi paljon helpompaa jos hän vaan voisi luopua aatteistaan ja tulevaisuuden pohdinnasta sekä valita yksinkertaisen maaseutuelämän lapsuustoverinsa Liisan puolisona. "Silloin olisi päässyt voitolle tuo tuttu, kaikkea pientä rakastava, tuo naisellisuus, jota ei kukaan tovereista aavistanut olevan Heikin sydämmessä." Naiseus liitetään näin osaksi ei-henkisiä pyrintöjä, kun taas "oikeat" miehet ajattelevat suuria ja muuttavat maailmaa. Heikki tulkitsee, että juuri hänen feminiininen puolensa on hänen kirouksensa ja este, jonka vuoksi Snellmanissa henkilöityvä suurmieheys on hänen ulottumattomissaan.

Järnefeltin romaanissa kummastelin Heikin äkillistä rakastumista, joka varsin nopeasti sai suorastaan pakkomielteisiä piirteitä, enkä oikein tiedä, mitä asiasta tulisi ajatella. Ehkä toive avioliitosta on osa Heikin pyrkimyksiä toimia samoin kuin muutkin. Hänen tunteensa eivät kuitenkaan saa vastavaikua ja oman paikan etsimistä elämässä on jatkettava pitkin muita reittejä.

Heikki tekee Isänmaassa pitkän luokkaloikan ja jatkaa opiskelujaan aina väitöskirjan kirjoittamiseen asti.  Sekään ei kuitenkaan poista hänen tyhjyyden tunteitaan. Vapaus on saavutettavissa vain henkilökohtaisen epäitsekkyyden, luopumisen ja oikein tekemisen kautta. Teoksen loppua voi halutessaan pitää Järnefeltin statementinä siitä, mille arvoille ihmisen tulisi elämänsä rakentaa.

Järnefeltin luonnekuvaus on huimaavan tarkkaa. Hänen ihmisensä, Heikki etunenässä, mutta myös sivuhenkilöt, on niin tarkasti ja lähietäisyydeltä hahmoteltu, että välillä tuntuu kuin näkisi suoraan heidän päänsä sisään. En olisi kuitenkaan etukäteen uskonut, miten monia tunteita ja pohdintoja tämä romaani herättää. Teoksen takakanteen on lainattu Eino Leinoa, joka toteaa: "Laajemmin ei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei kukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt." Tämä on paljon sanottu ja monia hienoja teoksia on kirjoitettu Isänmaan jälkeen. Siitä huolimatta ei tee erityisesti mieli väittää Leinolle vastaan. Toki jos Leino vielä eläisi, haluaisin vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan Juha Hurmeen Niemestä.



Arvid Järnefelt: Isänmaa (1997/1893)
214 sivua
Kustantaja: SKS
Teoksen alkusanat: Pertti Karkama


Helmet-lukuhaaste, kohta 3. suomalainen klassikkokirja

*Bar Finland -projektin esittely ja sarjassa aiemmat ilmestyneet tekstit (klik)




tiistai 28. marraskuuta 2017

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itärannan tapa kirjoittaa osuu minuun niin, että tekisi mieli sivellä sormenpäillä hänen sanojaan. Kudottujen kujien kaupungin (myöh. KKK) kohdalla ihastelinkin nimenomaan Itärannan kieltä, jota en  kuitenkaan halua sanoa kauniiksi, koska se on niin lattea ilmaisu ja sitä käytetään usein teoksista, joihin itse en kyseistä adjektiivia liittäisi. Ei, Itärannan kieli on enemmän. Se on täyttä, vahvaa ja liikkuvaa vähän niin kuin merenpohja. Siinä on rytmi, joka kietoo. Siitä muodostuu verkko, jossa on lukijana hyvä olla.

Aloin lukea Itärannan kirjaa, koska minulla puuttuu vielä Helmet-haasteesta kohta 31 eli fantasiakirja. Kudottujen kujien kaupungin myötä varmistuin siitä, että fantasia ei ole lajini. Tämä on subjektiivinen mieltymyskysymys, eikä kerro yhtään mitään Itärannan kirjan laadusta. Fantasiamaailmat vaan yksinkertaisesti eivät pure minuun, vaikka olisivat kuinka taidokkaasti luotuja, kuten Kudottujen kujien kaupungissa on.

KKK:n tapahtumat käynnistyvät, kun rannalta löytyy puhekyvytön tyttö Valeria, jonka käteen on tatuoitu teoksen päähenkilön Elianan nimi. Itse kaupunki sijaitsee saarella eristyksissä muusta maailmasta ja sitä hallitsee salaperäinen Neuvosto. KKK:ssa vallitsee tarkka arvojärjestys, jota pidetään yllä erottelemalla ihmiset eri teemojen ympärille muodostettuihin taloihin. Eliana esimerkiksi on kutoja ja asuu Seittien talossa.

Itäranta rakentaa juonellisen jännityksen Elianan salaisuuksien varaan, sillä tällä on kaksi kykyä, jotka ovat KKK:ssa kiellettyjä. Eliana nimittäin osaa lukea ja hän myös näkee unia. Jälkimmäisen kykynsä vuoksi Eliana on jatkuvasti vaarassa joutua Tahrattujen taloon, jonne unia näkevät eristetään. Teoksen teemat ovat uskoakseni fantasiakirjallisuudelle tyypillisiä, mutta Itärannan toteutus on raikkaasti omanlaisensa. Kirjan jännite rakentuu rohkeuden, velvollisuudentunnon ja lojaliteetin  kautta. Mukana on myös ei-perinteinen rakkaustarina, joka tuo lohtua muutoin varsin kylmänoloiseen maailmaan, jossa tavallisen ihmisen roolina on totella kyseenalaistamatta mitään. Esiin nousevat myös erilaisuuden pelko, oikeudenmukaisuus sekä valtakuviot.

KKK:n maailma on taiten rakennettu ja itse tarina on siinä määrin jännittävä, että se pitää hyvin otteessaan. Minulle tämä romaani oli myös hyvin visuaalinen ja tätäkin kirjoittaessani voin nähdä Elianan kävelevän KKK:n kujilla yhdessä veljensä Janosin kanssa. Voin tuntea kylmän tuulen puhalluksen ja nähdä sellaista vääryyttä, jota mieluummin olisin näkemättä.

Itärannan romaani pakottaa lukijan kysymään, miksi erilainen herättää pelkoa ja tässä mielessä se on myös hyvin ajankohtainen teos. Vaikka henkilökohtaisesti pidinkin enemmän Teemestarin kirjasta, jota luin dystopiana, on myös Kudottujen kujien kaupunki elävä ja vavahduttava romaani. Se sai minut miettimään myös sitä, miksi dystopiat kiinnostavat minua, kun taas fantasia on genre, jonka koen itselleni vieraaksi. Tähän en vielä ole keksinyt syytä.



Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupuunki (2015)
335 sivua
Kustantaja: Teos


Kirjablogeissa on kirjoitettu Kudottujen kujien kaupungista useita postauksia, esim.

Kirsin kirjanurkka (klik)
Lukujonossa (klik)
Oksan hyllyltä (klik)
Lumiomena (klik)
Tuijata (klik)



Helmet-haaste kohta 31. Fantasiakirja