torstai 27. huhtikuuta 2017

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema (kirjabloggareiden yhteispostaus)



Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema on ajatusten, merkitysten ja viittausten rihmasto, jota on mahdoton yksiselitteisesti kuvata. Postmodernisti kirja julistautuu antiromaaniksi ja pyrkii rikkomaan kaikkia perinteisiä tarinankerronnan lainalaisuuksia. Rikkomuksista pienin on alkusanojen sijoittaminen viimeiseksi luvuksi. Aristoteles kieriköön haudassaan.

Pulkkinen on sisällyttänyt antiromaaniinsa kirjoittamishetkellä ajankohtaisia teemoja, kuten Puolan sotatilan, Suomen idänpolitiikan arvostelun, Afrikka-kokemuksensa ja kehitysyhteistyökritiikin, omaa henkilöhistoriaansa, omat todelliset ja fiktiiviset kirjansa, lukemattomat lainaukset mm. sosiaalipsykologisesta kirjallisuudesta.

Yhtenä kirjan sisäkkäisenä antikertomuksena ”Makkonen”, romaanihenkilö, ottaa haltuunsa ”kirjailijan” muistiinpanot ja luonnokset ja toimittaa ne kokonaisuudeksi omin välihuomioin. Kirjailijan muistiinpanot ovat pitkälti kuin aforismeja tai runoja. Niistä voi poimia lähtökohdan myös Romaanihenkilön kuolemalle:

"Tee maailma oudoksi. Kirjoita kylmä kirja. Tämän maailman veroinen."

*
Airin lukukokemus:

Romaanihenkilön kuoleman lukeminen on kuin krypton ratkaisemista: vaakasuoraan Neuvostoliitto, Puola, Afrikka, Suomi, pystysuoraan romaani, sota, syntymä, kuolema. Mitä saadaan? Mitä lukija saa vuonna 2017?

Kirja on ollut hyllyssäni melkein 32 vuotta, lukemattomana. Nyt on enää vaikea eläytyä siihen 80-luvun Suomeen, jossa kirja aiheutti kohun sekä kirjallisissa että poliittisissa piireissä. Siksi idänsuhteiden kritiikki tai kuvaukset kehitysyhteistyön yli- ja alilyönneistä leimaavat kirjan vanhentuneeksi vaikka kokonaisuudessa on kirjallisesti paljon vieläkin tuoretta.

Lujille pani kirja minut lukijana. Ehdin tuskastua ja herpaantua monta kertaa. Sain sitten taas otteen jostakin kiinnostavasta ja jaksoin jatkaa. Pidän kuitenkin älyllisistä pähkinöistä, ja Romaanihenkilön kuolema on kirja, joka sai merkityksensä vasta, kun mietin sitä lukemisen jälkeen.

*

Arjan lukukokemus:

Kirjailijan ruoska ei säästä mitään eikä ketään: ei etenkään afrikkalaisia tai heille toimimatonta apua tyrkyttäviä eurooppalaisia, ei venäläisiä eikä virolaisia, ei sansibarilaisia tai savolaisia, ei mielenterveyspotilaita tai heidän hoitajiaan, ei luovan työn tekijöitä, erikoistutkijoita tai politiikkoja.

”Lukija on kertojan koko ongelma.”

Vaikka selkää suomii ja veri virtaa, naurahtelen silti Pulkkisen teräville huomioille, tajunnanvirta-ajatusten ja kirjoitetun sanan mestarilliselle yhdistelylle. Älykästä suomintaa riittää kirjan mitalta, joka ei ole helppo ja pikku pätkissä lukaistava, vaan tekstiin on upottava rauhassa päästäkseen mukaan kirjailijan aggressiivisen haastavaan tyyliin. Sisällöllisesti kirja ei ole kestänyt aikaa; Pulkkisen kuvaama maailmantilanne tuntuu nyt kovin kaukaiselta ja näyttämömäiseltä. Se, että ihminen on eläin (usein vaistojensa ohjaama älytön peto), kuten Pulkkinen kuvaa, on tietysti edelleen totta, nyt jopa näkyvämmin kuin 1980-luvulla. Kirjan toinen taso, romaanin synnyttämisen vaikeus, ja ah, taiteilijuuden kärsimykset ovat aiheina ajattomia, jos kohta kuluneita.

”Miten hyvä on kulkea lausein jotka eivät ole minnekään menossa, eivät millään asialla, varsinkaan hyvällä. Kaikki elämä on kuolemanpilkkaa.”

*

Taikan lukukokemus:

Voisi sanoa näin jälkijättöisesti, että Pulkkinen oli aikansa Liukkonen tai Ekholm kerronnallisen käytöksensä suhteen, ellei hän kuitenkin olisi ollut lähinnä Johanna Sinisalon mestarillista kollaasitekniikkaa – ja yhteiskunnallista näkemystä.

Toisin kuin ehkä teoksen ilmestymisaikaan, nykylukijan kannalta erityisen hienoa ei ole teoksen kirjallinen taiturointi, vaan sen luoma kuva suomettuneesta Suomesta, jossa toisen värisiä pidettiin väärän värisinä, naisia objekteina ja Neuvostoliittoon rähmällään olemista ihan tavanomaisena asiaintilana. Teoksessa silmiinpistävintä onkin, että Pulkkinen käy jälkimmäisimmän kimppuun ärhäkkäästi, muttei kahden ensimmäisen.

Tai no, kyllä rasismia pitää kuitenkin vähän perustella, ikään kuin siinä jotain minisesti pielessä olisi, että arvottaa ihmisiä ihonvärin perusteella.

Kaiken kaikkiaan teoksessa haisee setämies.

Kalapuikkoviiksimies. Se tyyppi, jonka mielestä miesten tulee olla miehiä, naisten tulee olla naisia, ja muutenkin kaikkien tulee tietää paikkansa. Lukiessa hämmentyy: miten noin – 1980-luvun suomalaiseen stereotypiaan verrattuna – anarkistinen yhteiskunnallinen ajattelija, radikaalisti suomettumisen romaanissaan silmille lyövä kirjoittaja, voi toisaalta olla niin yhteiskunnallisesti sokea. Että romaanissaan täysin tietoisesti yhteiskunnallisia rakenteita rikkomaan pyrkinyt toisaalta niin jämäkästi pönkittää toisia rakenteita huomaamattaan.

Täysi tietoisuus kaikista epäkohdista yhtä aikaa ei liene kelleen helppoa, jos edes mahdollista.

Romaanihenkilön kuolema vie, tai ainakin on helppo ajatella sen vievän, 1980-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan, 1980-lukulaiseen ajatusmaailmaan. Missä määrin olemme päässeet sieltä kolmessa kymmenessä vuodessa ulos, paljastuu siinä, miten väärältä ja oudolta romaanin esittämä totuus ilmenee. Vai onko kaikki vain taidokkaan romaanin harhaa, joka vetoaa suoraan 2010-luvun ennakkoluuloihin 1980-lukulaisen suomalaisen ajatusmaailmasta?

*

Ompun lukukokemus:

Luin Romaanihenkilön kuoleman - alaotsikoltaan Tarua ja totta eli ihmisen kuvaus - ensimmäisen kerran parikymppisenä ja se teki minuun valtavan vaikutuksen. Se jäi päähäni multimedian kaltaisena jättiläisenä, joka osoitti niin mahdollisiin kuin mahdottomiinkin suuntiin. Lukemistani leimasi tuolloin vahvasti kokemus, että sen kaltaista romaania ei Suomessa oltu aiemmin kirjoitettu. Tuolloin en vielä tiennyt postmodernismista juuri mitään, enkävarsinkaan osannut asettaa Romaanihenkilön kuolemaa sen kehykseen.

Nyt toisella lukukerralla löysin Romaanihenkilön kuolemasta sekä rasismia että sovinismia reippaassa määrin ja paikoin se sai minut kiemurtelemaan vaivautuneesti. Erityisesti teokseen sisältyvä laaja Afrikkaan sijoittuva osuus on hämmentävää luettavaa, enkä tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kaiken lisäksi sen lukeminen oli aika tylsää siitä huolimatta, että tarjolla oli täkyjä moneen suuntaan. Päässäni käynyt myräkkä oli  kuitenkin hyvin erilaatuista kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Romaanihenkilön kuolema on luonteeltaan pyttipannu deluxe, johon on kaadettu jääkaapista kaikki, mikä on paistinpannuun saatu mahtumaan.  Luettuani tämän romaanin nyt uudelleen, luulen, että yksi minua aiemmin puhutelleista tekijöistä on metafiktio ja sitä tässä teoksessa todella riittää. Teoksen kertoja/t ei/vät suostu pysymään teoksen sisällä, vaan tule(e)/vat siitä jatkuvasti ulos kuin Romaanihenkilön kuolema olisi kaappi mummon eteisessä. Intertekstuaalisuus pitää teoksessa kosteita bileitä ja siinä vaiheessa kun drinkit vaihtuvat aamukahviksi intertekstuaalista vauhtia otetaan Pulkkisen omasta romaanista nimeltä Sanan voima, joka ei ole olemassa oleva teos.

On pakomatkoja ja toisenlaisia matkoja, on hirmuisesti liikettä. Uusintalukukerran puhuttelevimmat kohdat löytyvät kirjailijan ja lukijan välisen suhteen kommentoinnista ja teoksen itsetietoisuudesta kirjallisena teoksena.

Kirjailija, kun sanat vyöryvät kohti - heitä lainausmerkit!
ja sitten jalat alle.



Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema (1985)
Kustantaja: Gummerus


Kuva: Taika Dahlbom
- - -

Postaus Romaanihenkilön kuolemasta Ylen Kirjabloggarit ja 101 -sarjaan oli luvassa Lukutoukan kulttuuriblogin Kristalta, mutta ennen kuin postaus ehti valmistua, menetimme Kristan äkillisesti.
Tämän yhteispostauksen myötä kirjabloggaajien yhteisö haluaa muistaa Krista ja osoittaa kunnioitustaan Kristan hellittämättömälle kirjarakkaudelle.

Yhteispostauksen kirjoittamiseen ovat osallistuneet Airi Kirsin Book Clubista, Arja blogista Kulttuuri kukoistaa, Taika Kirjasfääristä sekä Omppu blogista Reader why did I marry him.

Kokonaiset postaukset Romaanihenkilön kuolemasta löytyvät Taikan (klik) ja Ompun (klik) blogeista




Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema



Se on se joku, joka aina kysyy: mikä on paras suomalainen kirja, jonka olet lukenut. Toisinaa olen vastannut: Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema. Vastaukseni ei tarkoita, että näin mitenkään välttämättä olisi, mutta Pulkkisen kirja on siinä määrin erinomaisen erikoinen tapaus, että se sopii oikein hyvin vastaukseksi tähän mahdottomaan kysymykseen.

Luin Romaanihenkilön kuoleman - alaotsikoltaan Tarua ja totta eli ihmisen kuvaus - ensimmäisen kerran parikymppisenä ja se teki minuun valtavan vaikutuksen. Se jäi päähäni multimedian kaltaisena jättiläisenä, joka osoitti niin mahdollisiin kuin mahdottomiinkin suuntiin. Lukemistani leimasi tuolloin vahvasti kokemus, että sen kaltaista romaania ei Suomessa oltu aiemmin kirjoitettu. Tuolloin en vielä tiennyt postmodernismista juuri mitään, enkä varsinkaan osannut asettaa Romaanihenkilön kuolemaa sen kehykseen.

Nyt toisella lukukerralla löysin Romaanihenkilön kuolemasta sekä rasismia että sovinismia reippaassa määrin ja paikoin se sai minut kiemurtelemaan vaivautuneesti. Teokseen sisältyvä laaja Afrikkaan sijoittuva osuus on hämmentävää luettavaa, enkä tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kaiken lisäksi sen lukeminen oli aika tylsää siitä huolimatta, että tarjolla oli täkyjä moneen suuntaan. Päässäni käynyt myräkkä oli  kuitenkin hyvin erilaatuista kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Romaanihenkilön kuolema on sitä tyyppiä kirjallisuutta, josta puolileikilläni tapaan käyttää nimeä maailmanselitys, koska se tökkii kaikkea, mitä sen mieleen sattuu tulemaan ja sen mieleen sattuu tulemaan objektiivisestikin mitattuna ihan harvinaisen paljon. Se on luonteeltaan pyttipannu deluxe, johon on kaadettu jääkaapista kaikki, mikä on paistinpannuun saatu mahtumaan. Osa menee pitkin hellaa, mutta väliäkö tuolla, sillä Pulkkinen kokkaa luovasti. Käytännössä aineksia ovat muun muassa, mutta ei seuraaviin todellakaan rajoittuen: Suomen suhde Neuvostoliittoon, kehitysapupolitiikka, kirjallisuuspalkinnot, Lönnrotin seikkailut, kirjailijan oma suku, abortinvastaisuus, Pekka Tarkan kritiikit, Pulkkisen julkaistu ja julkaisematon tuotanto.

Romaanissaan Pulkkinen luo henkilön nimeltä Makkonen, joka toimii sekä romaanin kertojana että lukijana. Makkosta hän vertaa Vladimir Nabokovin Kalvaan hehkun (klik) Tri Kinboteen. Niille, jotka Kalvaan hehkun ovat lukeneet tämä on hyvin kuvaava ja havainnollinen maininta ja ylivertaisesti tarkin tapa kuvata Romaanihenkiln kuoleman luonnetta.

Muistan ihan tarkkaan, missä Romaanihenkilön kuolemaa ensimmäisen kerran luin ja nyt toisella lukukerralla palaan tuohon huoneeseen monta kertaa. Samalla törmään muutamiin henkilökohtaisiin muistoihin, joista en niin välittäisi. Muistan, miten välillä oli rauhoitettava hengitys ja annettava välittäjäaineille aikaa toipua maitohapoista. Muistan, miten ikkunat olivat likaiset ja kunnon ihminen olisi pessyt ne sen sijaan, että keskittyi kuolemaa tekevään romaanihenkilöön.

Luettuani Pulkkisen romaanin nyt uudelleen, luulen, että yksi minua tässä romaanissa erityisesti puhutelleista tekijöistä oli metafiktio ja sitä tässä teoksessa todella riittää. Teoksen kertoja/t ei/vät suostu pysymään teoksen sisällä, vaan tule(e)/vat siitä jatkuvasti ulos kuin Romaanihenkilön kuolema olisi kaappi mummon eteisessä. Intertekstuaalisuus pitää teoksessa kosteita bileitä ja siinä vaiheessa kun drinkit vaihtuvat aamukahviksi intertekstuaalista vauhtia otetaan Pulkkisen omasta romaanista nimeltä Sanan voima, joka ei ole olemassa oleva teos.

On pakomatkoja ja toisenlaisia matkoja, on hirmuisesti liikettä. Uusintalukukerran puhuttelevimmat kohdat löytyvät juuri teoksen itsetietoisuudesta kirjallisena teoksena sekä kirjailijan ja lukijan välisen suhteen kommentoinnista.

Kirjailija, kun sanat vyöryvät kohti - heitä lainausmerkit!
ja sitten jalat alle.


tai

Ei ole "frigidin lukijan" käsitettä; "kyvyttömän kirjailijan" on. Eipä tunneta "siveettömiä lukijoitakaan"; syy on aina kirjan.


Lukiessani mietin outoja asioita, kuten vaikkapa sitä, että kirjoittiko Matti Pulkkinen Romaanihenkilön kuoleman kirjoituskoneella. Romaani on ilmestynyt vuonna 1985, jolloin tietokoneet eivät vielä olleet yleistyneet, joten luultavaa on, että näin tapahtui. Tästä seuraa kuva, jossa Pulkkinen hiki päässä hakkaa kirjoituskonetta, kun hänen ajatuksensa kulkevat huomattavasti nopeammin kuin sormet, jotka lipsahtelevat vähän väliä kipeästi kirjoituskoneen näppäinten väliin. Tasaisin väliajoin kuuluu autuas ping, kun hän vaihtaa riviä. Hullun hommaa, sanon minä. Sitä kirjallisuus pahimmillaan ja parhaimmillaan on.

Teoksen loppuun sijoitetuissa Alkusanoissa Romaanihenkilön kuolemaa kuvataan seuraavasti:

Mahdollinen lukija, kädessäsi on kirjallinen konkurssi, kesken jäänyt luonnos omaelämäkerralliseksi antiromaaniksi, tai se mitä käsikirjoituksesta on jäljellä sen jälkee kun sade on sitä liottanut, tuuli levitellyt, koirat penkoneet ja kulkijat tallanneet, sillä jätän liuskani maailman armoille, tämän Hämeenlinnan Kaupunginpuiston penkin alle jolla ne luin viimeisen kerran läpi ja totesin tappioni ylivoimaisen yrityksen edessä.

Romaanihenkilö on Matti Pulkkinen, joka ei ole Matti Pulkkinen. Kyseessä on kevyt ja vakava leikki lukijan kanssa, jossa kukaan ei voita tai jos voittaakin ei tiedä, mitä voitollaan tehdä. Pulkkisen teos on kauimpana lauantain lottoarvonnasta, joka tekee yhden haaveista totta. Siinä on aika paljon sydäntä ja rasvakudosta suht kummallisissa paikoissa. Se on uhkayritys ja lokin monumentaalinen kriisihuuto. Se on sitä lajia liikahdus suomalaisessa kirjallisuudessa, että vaikka tietyt teemat epäilyttävätkin ja tuntuvat nykypäivästä katsottuna suorastaan vastenmielisiltä, ei Romaanihenkilön kuoleman nerokkuutta voi kiistää. Tämä teos, jos mikä, kuuluu kansakunnan kaapin päälle. Sinne, mistä pölyjä harvoin muistetaan pyyhkiä.



Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema (1985)
639 sivua
Kustantaja: Gummerus

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Naomi Alderman: The Power

Tämän vuotisista Baileys-kirjallisuuspalkinnon lyhytlistalle päässeitä teoksista (ks. postaus täällä) minua kiinnosti etukäteen eniten juuri Naomi Aldermanin The Power, koska teoksen esittelystä luin, että siinä kuvataan tilannetta, jossa valta on naisilla. Jos näin olisi, muuttuisiko maailmanmeno?

The Powerissa teinitytöt saavat outoja voimia. Samaan tapaan kuin sähköankeriaat tytöt alkavat pystyä antamaan sormenpäillään ihmisille sähköiskuja, jotka voivat olla lieviä tai hyvinkin voimakkaita, jopa kuolemaan johtavia. Kyky antaa sähköiskuja leviää maailmalla pandemian lailla, kun tytöt pystyvät "tartuttamaan" kykynsä toisille tytöille ja naisille ja kun aikaa kuluu alkavat tyttövauvat syntyä tällä kyvyllä varustettuina.

Aldermanin romaani on scifi-satiiri, joka tutkii sukupuolten välisiä valtasuhteita kääntämällä roolit ylösalaisin. Romaani lähtee käyntiin todella liukkaasti ja koukuttavasti. Vahvan alun jälkeen seuraa kuitenkin tylsempi vaihe, jolloin tuntuu, että Alderman ei oikein saa tästä mainiosta ideastaan kaikkea siihen sisältyvää potentiaalia irti.  Teoksen loppuosa sitten taas onkin jo sitä lajia, että kirjaa ei pysty käsistään laskemaan.

The Power sisältää reippaasti väkivaltaa, vaikkakaan toki sen kuvaaminen ei ole itsetarkoituksellista, vaan pikemminkin kirjan tematiikasta johtuvaa. Tapahtumat etenevät useamman eri tytön näkökulmasta ja on kiinnostavaa seurata, miten eri tavoilla tytöt suhtautuvat saamaansa kykyyn ja sen käyttämiseen. Teoksesta löytyy myös sympaattinen nuori nigerialaismies Tunde, joka osittain sattuman kauppaa päätyy sukupuolisodasta raportoivaksi reportteriksi. Tunden läsnäolo teoksessa on tärkeää, koska hänen myötään teokseen kirjoittuu ajatus siitä, että loppujen lopuksi kysymys ei ole sukupuolista, vaan ihan vaan ihmisistä.

Aldermanin romaanin viesti vaikuttaisi olevan, että valta on yhtä vaarallista niin miesten kuin naistenkin käsissä. Se turmelee käyttäjänsä ja synnyttää sotatiloja ja katastrofeja sekä tekee ihmisestä kyltymättömän, jatkuvasti lisää haluavan. Paljastamalla naisvallan kääntöpuolet se samalla kritisoi patriarkaalista vallankäyttöä. Kuvaavaa on, että romaanissa jotkut pojat pukeutuvat tytöiksi esittääkseen että heilläkin on sähköiskukyky, kun taas jotkut tytöt esiintyvät poikina piilottaakseen kykynsä.

The Power on teemalähtöistä kirjallisuutta, joka on sekä sen vahvuus että heikkous. Alderman osoittaa romaanillaan, että naiset ja valta on ihan yhtä huono yhdistelmä kuin miehet ja valta. Kokonaistilanne pysyy samana riippumatta siitä, kumpi sukupuoli vallankahvaa keinuttelee.

Power doesn't care who uses it.

Niin kovasti kuin tämän romaanin lukemista odotinkin jäi lopputulos lievästi pettymyksen puolelle, sillä odotin tältä kirjalta monimuotoisempaa vallan ja sukupuolten/sukupuolettomuuden analyysiä. Kaiken kaikkiaan The Power jättää minut tunnepuolella hämmästyttävän kylmäksi. Teoksen kiinnostavin osa löytyy varsinaista tarinaa kehystävästä fiktiivisestä kirjeenvaihdosta, josta käy ilmi, että itse romaanin on kirjoittanut Neil Adam Armon -niminen mies, joka lähettää käsikirjoituksensa Naomi-nimiselle vastaanottajalle. Vasta teoksen aivan lopussa, kun kerronta palaa Neilin ja Naomin kirjeenvaihtoon löytyy se kuuluisa i-kirjaimen päälle kuuluva piste. Omalla kohdallani tämä tapahtuu liian myöhään, vaikka maistuva veto onkin.



Naomi Alderman: The Power (2016)
341 sivua
Kustantaja: Penguin Random House

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Miranda July: Uimakoulu

Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun.

Tämä Peppi Pitkätossu -laulun säe sopii melkoisen erinomaisesti kuvaamaan Miranda Julyn novellikokoelmaa Uimakoulu. Tässä kokoelmassa nimittäin heilahtelee ja keinahtelee sekä vinksahtelee ja vonksahtelee tiheään tahtiin. Entä sitten primusmoottori? Mikä tämän novelliensisäisen merenkäynnin aiheuttaa? No rakkaus ja ihmissuhteet tietenkin. Nehän ne ovat se turbulentti highway, joka niin usein lataa eteemme yllättyksiä niin hyvässä kuin vähemmänkin hyvässä.

Tässä aluksi on ihan pakko kommentoida kokoelman  nimeä. Uimakoulu. Mikä ihmeen nimi se nyt on? Se kuulkaas on ihan mahtavin nimi tälle kokoelmalle, vaikka se ei olekaan minkäänlaista sukua kokoelman alkuperäisnimelle No one belongs here more than you. Jos se nyt olisi käännetty vaikka tyyliin Kukaan ei kuulu tänne sinua enempää, niin huh huh. Kuka tuollaista nimeä muistaisi. Viime aikoina on tuntunut, että aika moni kansainvälinen kirja on saanut suht pitkän nimen, jota on ihan toivotonta muistaa. Mutta Uimakoulu. Se on mahtava nimi. Se jää mieleen heti.

Uimakoulu on loistovalinta kokoelman nimeksi myös siksi, että samanniminen novelli on kokoelman absurdeimpia ja hauskimpia. Se nimittäin kertoo siitä, miten tyypit opettelevat uimaan laittamalla kasvonsa vesimaljaan ja tekemällä lattialla uintiliikkeitä. Kuulostaa sen verran kiinnostavalta, että jos en osaisi uida,  kokeilisin ehdottomasti.

En ole aiemmin lukenut Miranda Julylta mitään, joten minulla ei ollut minkäänlaisia ennakkoajatuksia tai toiveita tämän kokoelman suhteen. Tartuin tähän kirjaan, koska halusin lisätä novellisaldoani novellihaastetta varten, joka on kohta eli 7.5. päättymässä. No, olin tietysti kuullut juttuja, että July on aika kova tekijä, mutta olin silti onnistunut - osin tiedostamattomasti - liittämään häneen ei niin kovin vakavasti otettavan kirjailijan leiman. Hyi minua! Saanhan anteeksi, kun tuo leima pyyhkiytyi pois luettuani Uimakoulun?

Julyn novellit ovat:

hauskoja, ällistyttäviä, vakavia, yllättäviä, hykerryttäviä, ihmetyttäviä, hersyviä, iloluontoisia, silmää iskeviä, kuplivia, pirskahtelevia, naurattavia, fantastisia, holtittomia, hillittömiä, makaabereja. Itse asiassa paikoin tuntui siltä, että useammankin novellin kertoja oli mukavassa nousuhumalassa. Vähän niinkuin luulisi menevänsä vuoristorataan, mutta se onkin kummitusjuna, joka muuttuu ihmissuhteiden maailmanpyöräksi.

July tarjoilee näkö- ja tulokulmia rakkauteen ja ihmisten välillä hiertää hänen novelleissaan monin tavoin. Novelleissa rakkaus ja läheisyys on usein paitsi hankalaa myös surkuhupaisaa ja paikoin moraalisia koodeja murtavaa, joskus puistattavaakin. Julyn seurassa ei kerta kaikkiaan ole mahdollista pitkästyä, sillä jatkuvasti tapahtuu paljon. Myös silloin kun ei varsinaisesti tapahdu. Novelleissa ideaputki on ammollaan ja sylkee lukijan eteen yhä uusia yllätyksiä. Ihmisten roolit ovat kuin pyykki. Kääntyvät ja vääntyvät pesukoneessa ja naapuri varastaa ne kuivaushuoneesta. Tuloksena on juhlavampaa lajia oleva sillisalaatti, joka maistuu kovasti paljon elämältä.

Vaikka olen vähän kranttu lukemaan suomeksi alunperin englanniksi kirjoitettua kirjallisuutta, niin Hilkka Pekkasen suomennosta oli iloa lukea, enkä lukiessani jäänyt kaipaamaan alkuperäistekstiä.

Suosittelen Uimakoulua kaikille. Se on kuin suomalainen keikkuen kohti kesää kulkeva kevät.


Miranda July: Uimakoulu (2017)
218 sivua
Englanninkielinen alkuteos: No one belongs here more than you
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Siltala

#novellihaaste - 16 novellia

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Ulrika Nielsen: Perikato


Jos on ylimääräinen tässä järjestelmässä.
Jos ei kykene sulautumaan siihen.
Mitä vaihtoehtoja on? kysyi yksi.
Kenties itsemurha, kenties sublimaatio, vastasi toinen.
Runous! vastasi kolmas.

Järjestelmä on kaikkialla. Se jakaantuu useampiin pienempiin alayksiköihin, joissa pätevät samat järjestelmän lait. Niissä kaikissa olen ylimääräinen ja sulautumiskykyni on huono. Joskus toki yritän. Joskus jopa esitän - huonommalla tai paremmalla menestyksellä, yleensä ensin mainitulla. Puhun samoja asioita kuin muut, jotta vaikuttaisin sulautuneelta. En silti sulaudu. Niiden ja minun välissä on aina raja ja tullimiehet ovat olleet kahvitauolla melko lailla koko elämäni ajan.


Jos on huhtikuu, joka on kuukausista julmin ja jota kohtaan vihani on pitkäaikaista laatua, ylimääräisyys koskee erityisesti. Minussa on vika. Huhtikuussa sen tajuaa ihan erityisen selvästi. Minun vikani ei ole korjattavissa. Se on geeneissäni ja historiassani. Sen vian kautta olen olemassa ja siksi sitä vikaa ei voida ottaa minulta pois niin että säilyisin eläväni. Siksi pitää kestää. Toivoa, jos jaksaa. Huhtikuussa se on erityisen vaikeaa.

Ja sitten tapahtuu tämä. Alan lukea Ulrika Nielsenin Perikatoa (Undergången). En tunne häntä entuudestaan, mutta hän kirjoittaa runoihinsa niin monta asiaa, jotka liikkuvat minussa juuri nyt, että tuntuu kuin tämä ei voisi olla pelkkää sattumaa. Hän kirjoittaa minulle lohdutuksen. Hän pelastaa minut sanoillaan ja niin minä ajattelen, että taidan tästäkin huhtikuusta selvitä, vaikka en vielä uskalla olla varma, sillä vielä tätä julmuuskuukautta on jäljellä.

*

Ulrika Nielsen (s. 1974) on suomenruotsalainen runoilija, joka nykyisin asuu Tukholmassa. Perikatoon asti hän on ollut minulle vieras, mutta Perikadon jälkeen hän on ystäväni ja sisareni, sillä millä muilla nimillä voisi kutsua lohduntarjoajaa.

Perikato on Nielsenin kuudes kirja ja se voitti ruotsinkielisen Ylen kirjalllisuuspalkinnon vuonna 2015. Omasta kirjoittamisestaan Nielsen on todennut:

"Att skriva är för mig något annat och viktigare än att vara författare. Det är mitt sätt att hantera tillvaron som jag inte vant mig vid och inte vill vänja mig vid. Det är ett sätt att tänka, känna och förnimma på ett djupare sätt än i vardagen, i det vardagliga språket. Att skriva är att komma i förbindelse, närmare något."*

Huomioni  kiinnittyy erityisesti Nielsenin sanoihin että kirjoittaminen on hänen "tapansa käsitellä olemassaoloa, johon hän ei ole tottunut." Niin, sitä olen itsekin usein ihmetellyt. Miten jotkut muut osaavat olla tässä maailmassa niin luontevasti, mutta minä olen jatkuvasti eksyksissä. Miten on ihmisiä, joille oleminen on sillä tapaa itsestään selvää, että heille ei useimmiten tule edes mieleen sitä kyseenalaistaa. Miten he tietävät, mitä milloinkin pitää tehdä ja sanoa ja miten toimia, kun taas minulle nämä asiat ovat suuria arvoituksia.

*

Kun luen Perikatoa vapaudun ylimääräisyydestä. Olen sanoja paperilla. Olen tekstuaalinen ruumis. Silitän itseäni varovasti oikealla kädellä, kun vasemmalla pitelen Perikatoa.

Perikato on sävyltään dystooppinen ja sitä lukiessa tulen siihen tulokseen, että Dystopia on minun toinen nimeni. Se, joka tulee etunimen jälkeen ja sukunimeä ennen. Nielsenin runot palauttavat minut puhtaan ihmetyksen äärelle. Miten sanoja voi rakastaa niin paljon? Miten sanoilla voi luoda maailman, jossa kotini on enemmän kuin siinä osoitteessa, johon postini kannetaan? Miten onnekasta on nostaa ilmaan betoniporsas, joka on tukkinut tien omiin ajatuksiin. Ja miten vaarallista.

Vaivuin ajatuksiini, joten he irtisanoivat minut, mies sanoi.

Se vaara on olemassa. Sen riskin otan, sillä muutoin en voisi nähdä hylättyyn liittyvää kauneutta, kuten esimerkiksi sitä ostoskeskusta, josta Nielsen kirjoittaa. Suljen silmäni ja luen Nielsenin sanoja luomieni sisäpinnoilta. Paikka jossa olen on Dubai Mall. Asettelen päällekkäin Dubai Mallia sellaisena kuin se oli silloin, kun siellä kävin ja sellaisena kuin Nielsen kuvaa hylätyn ostoskeskuksen. Pienen hetken luulen näkeväni kauneuden syvimmän olemuksen, mutta huhtikuu repii minut käsipuolesta takaisin ja Nielsen kirjoittaa

hän ei yrittänyt päästä yhteyteen todellisuuden kanssa, jossain vaiheessa hän oli vain lakannut lukemasta ja kirjoittamasta ja tullut imaistuksi jonkinlaiseen epätodellisuuteen jossa kaikki oli jotenkin yhdentekevää

On lohdullista ajatella, että vaikka eläisi minkälaisessa todellisuudessa joku toinenkin on hyvin samantapaisessa todellisuudessa käynyt. Ehkä joskus kauan sitten tai eilen tai kenties jopa tälläkin hetkellä joku muu miettii näitä ihan samoja kysymyksiä.

Tunnen yhteyttä ihmisiin, jotka rakastavat unohdettuja rakennuksia, hylättyjä tehtaita ja raunioita. Joskus elämän jälki on vahvimmin näkyvillä silloin, kun aika on saanut rakastaa kohdettaan pitkään ja karkealla otteella. Nielsen tietysti hänkin on miettinyt raunioita.

Miksi rauniot ovat niin kiehtovia?
Koska ne ovat irtautuneet talousjärjestelmän hallinnasta.

En ole ajatellut sitä ennen näin. Nyt ajattelen. Ajattelen raunioihin liittyvää vapautta, niiden täydellistä piittamaattomuutta säännöistä ja minkäänlaisista laista. Sellainen minäkin haluaisin olla, tässä suhteessa raunion kaltainen.

*

Perikadossa ihmiset ovat jakautuneet voittajiin ja häviäjiin. Joskus voittajat ovat enemmän häviäjiä kuin häviäjät. Voittajien ja häviäjien välinen jako on suhteeton ja pohjimmiltaan keinotekoinen, mutta voittajat pitävät siitä kynsin hampain kiinni, koska tämä jako on heidän identiteetilleen elintärkeä. Voittajuutta voi vahvistaa tekemällä jutut oikein. Siksi on hyvä tietää, mikä on seuraava "iso juttu." Erottautumistrendi, jonka avulla omaa asemaa voi vahvistaa. Nielsen tarjoaa mm. seuraavia "isoja juttuja" (olen valinnut seuraavat esimerkit mielivaltaisessa järjestyksessä)

Seuraava iso juttu on rahoittaa opintonsa myymällä itseään
Seuraava iso juttu on olla vailla menneisyyttä
Keskitysleirit ja monikansalliset kahvilaketjut rinnakkain ovat seuraava iso juttu.
Häkit joissa ihmisiä ovat seuraava iso juttu
Vegan Nazi Cooking -ohjelma on se juttu

Mikä on sun iso juttu tänään? Entä huomenna? Entä ensi viikolla? Jos haluaa voittaa, pitää olla ensimmäisten joukossa löytämässä seuraava iso juttu. Siinä vaiheessa, kun häviäjät/rahvas/luuserit/työläiset/kansa/roskasakki ylipäätään sen keksivät, on oltava jo seuraavan ison jutun kimpussa. Jos siis haluaa voittaa ja kaikkihan me haluamme, eiks niin?

Perikato on yhteiskunnallista ja poliittista runoutta. Se leikkaa ja kirveltää. Siinä kamala ja kaunis sekoittuu ja saa sydäneläimen muljahtelemaan. Se näyttää tulevaisuutemme. Sen mitä kohti olemme menossa haluamatta uskoa, että kuljemme väärään suuntaan.

Kertalaakista minä rakastun Nielsenin runoihin. En päästä irti kokoelman loppuun kirjoitetusta toivosta.


Ulrika Nielsen: Perikato (2017)
108 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Undergången
Suomentanut: Marko Niemi
Kustantaja: Poesia - Kiitos arvostelukappaleesta



*Lähde: http://litteratur.sets.fi/forfattare/ulrika-nielsen/


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset

[j]os lapset kysyisivät, mihin yhteen asiaan tai sanaan tai ilmiöön ihmiselämä ikään kuin keittyy kokoon, voisin hyvällä omallatunnolla siinä hetkessä päättää ja sanoa: lohtuun.

Jos lapset tai aikuiset tai ihmiset ylipätään kysyisivät, miten aion selvitä tästä tilanteesta, joka heidän mukaansa on mennyt jo ihan liian pitkälle, voisin hyvällä omallatunnolla tässä hetkessä päättää ja sanoa: lukemalla Satu Taskisen Lapset.

Kun kirja on vaikuttanut niin vahvasti kuin Lapset on vaikea kirjoittaa mitään, koska samaan aikaan on niin sanaton ja sanoja täynnä. Kun lohtuitkettää koko ajan, kun miettii lukemaansa ja kun pyörryttää, kun ajattelee Lasten päähenkilöä Navidia, joka hänkin tuntee huimausta läpi kirjan.  Kun olo on vähän sellainen kun se on, kun on rakkaan ystävän kanssa keskustellut kaksi päivää ja kaksi yötä ja sen jälkeen hänen on pitänyt lähteä kotiinsa, joka on maailmojen ääressä.

*

Olin jokin aika sitten Teoksen kirjallisessa salongissa kuuntelemassa, kun Satu Taskinen puhui Lapsista ja luki siitä pari otetta. Silloin alkoi jo vähän tuntua. Kun Taskinen vielä kertoi kiinnostuksestaan fysiikkaa ja filosofiaa kohtaan, aloin jo olla varma. Kun hän sanoi jotakin sen tapaista, että vaikka hän ei aina ymmärrä, mistä fysiikassa on kysymys, se vetää häntä puoleensa siitä huolimatta. Silloin minä tiesin, että Lapset tulee olemaan minulle hyvin erityinen teos, sillä vaikka en osaa sanoa, mitä oikeastaan tapahtui, niin silloin tuli varmuus ja aukeni sellainen rako, josta tiesin pääseväni livahtamaan Lapsiin kuin rakkaaseen paikkaan, jota usein kodiksi kutsutaan.

Lapset on yhdenpäivän romaani opettajamies Navidista, jonka vaimo Sara on jättänyt hänet. Kenties kuollut. Toisinaan Sara saa muita kuin ihmisen ilmenemismuotoja. Navid itse on viimeiset ajat asunut autossaan. Hänellä on kaksi jo aikuista tytärtä: Daniela ja Martha ja hän on menossa jälkimmäisen lasten syntymäpäivä- ja tulokasjuhliin. Se, minkä pitäisi olla helppoa ja onnistua tuosta noin vaan, muuttuu Godot'n kaltaiseksi, absurdin vaikeasti saavutettavissa olevaksi ja yhä lykkääntyväksi.

Taskinen kysyy romaanissaan suuria kysymyksiä. Niin suuria, että niitä ei usein aikuisena ole tapana kysyä. Lapsille niiden kysyminen on sallittua, koska lapset eivät vielä osaa ajatella niin järkevästi kuin vanhemmat ihmiset. Kovin hyvin ei myöskään sovi kysyä, miksi aikuisuus edellyttää, että ihminen luopuu kysymyksistään. Niin harvoin tällaisia kysymyksiä esitetään, että kun joku niin tekee, lohtu kiertyy ympärilleni niin hiljaa ja varoen, että sitä ei pysty enää erottamaan ihostani.

Mitä tapahtuisi, jos alkaisimme ottaa lasten kysymykset tosissaan? Lapsi tulee ja ihmettelee: äiti/isä, miksi me emme voi antaa ruokaa niille, joilla ei ole? Miksi me emme lopeta sotia? Miksi eläimiä saa syödä? Lapselle on luonnollista vaatia oikeudenmukaisuutta ja hyvän voittoa pahasta aina siihen asti, kun lapsi ymmärtää, että maailman lait eivät ala sanoilla: olipa kerran. Lapsi uskoo, että vanhemmat tietävät kaiken ja ovat täydellisiä ja virheettömiä, kunnes heille selviää, että aikuisetkaan eivät tiedä kovin paljon.

*

Lapset koostuu Navidin ajatuksista ja siinä kaikki se, mitä hänen mielessään liikkuu on kirjoitettu auki. Ajatuksenpalat, kysymykset, koetut tunteet, muistot - niiden läpi Navid romaanissa vaeltaa. Taskinen kirjoittaa auki Navidin päänsisäisen hälyn ja sen reflektiivisen järjestäytymättömyyden. Muistot Istanbulista ja nuoruuden rakastetetusta Isabellasta tönivät hänen sisäistä puhettaan. Joka hetki on tärkeä.

Joka hetki elämän jatkuminen on kiinni siitä, mitä päättää nyt. Ja nyt. Eikä ole olemassa mitään jatkumoa. On olemassa rihmastoja, verkostoja, sammuvia ja syttyviä lamppuja, joista osa on täysiä väärinkäsityksiä, vaikka sitä ei kukaan huomaisikaan. Ja joka huomaa, sitä ei hevillä uskota.

Lapset sisältää monia sellaisia kysymyksiä, joiden pohtimista rakastan. Tässä mielessä se on kuin useat Don DeLillon teokset, jotka saavat ajatukset ketjuuntumaan päässä ja maalaamaan osia todellisuudesta maalilla, joka ei peitä, vaan paljastaa alastomaksi. Taskinen lyö eksistentiaalisia nauloja siihen rakennelmaan, jota kutsumme todellisuudeksi. Lapset on Navidin todellisuus ja vaikka maailmassa on miljoonia ihmisiä ja vielä miljoonampia romaanihenkilöitä kenenkään muun todellisuus ei ole samanlainen kuin hänen. Yksinäisyyden kuilu, sen pohjalla kirkkaana loistavat petoeläimen silmät, jotka eivät väsy odottamaan. Sinun kuilusi. Minun kuiluni. Miten kätevää olisi, jos olisi olemassa "sellaisia pillereitä, joiden mukana voisi syöttää toiselle oman todellisuuden."

On olemassa erityinen lukemisen tapa, jota kutsun hartaaksi lukemiseksi. Sen ominaisimmat tunnusmerkit ovat maailman ulkopuolelleen sulkeva keskittyminen, häikäistyminen ja rakkaus luettua tekstiä kohtaan. Ja rakkaudesta, kuten tiedämme "löytyy aina oikea vastaus joka ikiseen pulmaan." Se on rakkauden tarjoama happinaamari, jonka lukeminen on lukemista, jossa ei ole aikaa. Lukemista, jossa sanat menevät sormenpäistä läpi. Lukemista, jota ei voi lopettaa, vaikka on kamala pissahätä.

Lapset on humanismi. Se on ihmisen osa, taivallus ja yritys elää. Sen ilmeessä on kaikuja Pentti Saarikosken herkimmistä runoista. Se sytyttää lukijassaan vastaansanomatonta lämpöä, inhimillisyyttä ja kohtuulllisuutta. Se läikkyy vasten rintalastaa. Se kasvaa ja laajenee vastarinnaksi nykyistä talousjärjestelmien hallitsemaa kulutuselämäntapaa vastaan. Se vakuuttaa, että sinussa minussa meissä on jo kaikki, jos vaan uskallamme pysähtyä ja kysyä.


Satu Taskinen: Lapset (2017)
296 sivua
Kustantaja: Teos
Ulkoasu: Jenni Saari


Helmet lukuhaaste kohta 19: yhdenpäivänromaani


sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Bandi: Syytös

Tätä tekstiä kirjoittaessani on kulunut tasan 105 vuotta Suuren johtajan, Pohjois-Korean valtion perustajan ja ikuisen Presidentin Kim Il-Sungin syntymästä. Perinteisesti hänen kunniakseen järjestetyt syntymäpäiväjuhlallisuudet ovat maan suurin vuosittainen tapahtuma. Jos juhlallisuuksia haluaa päästä todistamaan paikan päälle voi ostaa esimerkiksi 10 päivän lipun, jonka hinta on 1495 euroa. Tänä vuonna on jo myöhäistä, mutta tulevaa varten pääset tutustumaan matkaohjelmaan tästä.

Jos maat laitettaisiin pimeysjärjestykseen, niin luulen, että aika moni asettaisi ensimmäiselle sijalle Pohjois-Korean. Tätä pimeyttä on käynyt valaisemaan Bandi kirjallaan Syytös. Salanimi Bandi tarkoittaa tulikärpästä ja tämä seitsemän kertomuksen kokoelma kertoo siitä, minkälaista on tavallisen ihmisen arki ja elämä tässä suljetussa maassa.

Kirjan kirjoittaminen on vaatinut suunnatonta rohkeutta. Niin suunnatonta, että minun on vaikea edes kuvitella, miten kirjailija itse on kirjoittamisensa kokenut. Teoksen esipuheessa kerrotaan, että kun Kim Il-Sung kuoli vuonna 1994 oli seurauksena nälänhätä, jonka vuoksi moni Bandin sukulainen sai surmansa - joko itse nälänhädän tai pakomatkan seurauksena. Kokemiensa menetysten vuoksi Bandi alkoi yhä vahvemmin kyseenalaistaa kotimaansa politiikkaa ja hän päätti kirjoittaa tämän juuri lukemani teoksen ja antaa sille kuvaavasti nimen Syytös. Suomeksi teoksen on ranskasta kääntänyt Raisa Porrasmaa.

Syytös on harvinaista herkkua, koska pohjois-korealainen tiedonvälitys on niin filtteröityä ja puunattua, että tietoa maan arkielämästä on melko lailla mahdoton saada. Bandin teoksen myötä lukija pääsee kurkistamaan valtavien Kim Il-Sungia esittävien kuvien taakse ja kuten arvata saattaa näky joka häntä odottaa vaikuttaa melko lailla absurdilta. Isoveljen silmä on kaikkialla ja tunkeutuu ihmisten yksityisimpäänkin elämään varmistaakseen, että kansalaiset pysyvät maan politiikan talutushihnassa.

Ajallisesti kertomuksista neljä ajoittuu Kim Il-Sungin kuolemaa edeltävään vuoteen 1993 ja kaksi heti sitä seuraavaan vuoteen 1995. Yksi kertomuksista on kirjoitettu vuonna 1989. Syytös on ensimmäinen pohjois-korealainen romaani, joka on päässyt maailmanlaajuiseen levitykseen kirjailijan itsensä asuessa edelleen Pohjois-Koreassa. Siitä, onko hän edelleen elossa minulla ei ole tietoa. Syytös ei ole Bandin itsensä mukaan syntynyt taiteellisesta kunnianhimosta, vaan tarpeesta kertoa, minkälaista on elämä Pohjois-Koreassa. Teoksen alkusanoissa Bandi kirjoittaa:

Olen asunut Pohjois-Koreassa viisikymmentä vuotta,
Kuin puhuva automaatti,
Kuin ikeeseen kytketty mies,
Olen kirjoittanut nämä tarinat,
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.
En ole kirjoittanut sulalla ja musteella,
Vaan omilla luillani ja verikyyneleilläni.

 *

Pohjois-korealaisen yhteiskunnan absurdismi hyökkää vasten kasvoja heti ensimmäisessä kertomuksessa, jossa perheen 2-vuotias lapsi pelkää Marxin ja Kim Il-Sungin kuvia ja hänen äitinsä yrittää suojella lasta suurmiesten kuvilta käyttämällä ikkunoissa tuplaverhoja. Tämä rikkoo kuitenkin verhojen käytöstä asetettuja määräyksiä, joiden mukaan kaikilla tulee olla samanlaiset valkoiset verhot. Tuomio: karkoitus maaseudulle.

Melkeinpä mikä tahansa arkinen asia saattaa muuttua painajaiseksi. Kontrolli lävistää yhteiskunnan ja tarkkailuun erikoistuneita agentteja on kaikkialla. Kuilu Pohjois-korealaisen yläluokan ja tavallisen kansa välillä on pohjaton. Tästä puhuttelevin esimerkki löytyy kertomuksesta nimeltä Pandemonium, jossa tavalliset ihmiset tallovat toisiaan jalkoihinsa taistellakseen muutamasta harvasta sämpyläpussista ja Suuri johtaja taas vaihtaa liikennevälinettä maiseman mukaan.

Rouva O ymmärsi vihdoin, miksi sekä rautatie että maantie olivat molemmat tukossa Ensimmäisen luokan tapahtuman vuoksi. Kim Il-Sung käytti itse asiassa kahta kulkuneuvoa yhtä aikaa: maiseman ollessa miellyttävämpi junasta käsin hän kiipesi vaunuun, muutoin hän ajoi mieluummin autolla pitkin merenrantaa...

Lainauksen lopussa olevat kolme pistettä ovat vastarintaisimmat pisteet, joihin olen aikoihin törmännyt. Lukiessani huomaan muutoinkin vähän väliä miettiväni, että mitä Bandille tapahtuisi, jos kävisi ilmi, että hän on nämä kertomukset kirjoittanut.

Inhimillisyys on Pohjois-Koreassa valtiojohdon taskussa ja useimmiten sen taskuun jääkin. Kun kertomuksessa Aarrejalava mies yrittää saada matkustuslupaa käydäkseen vierailulla kuolemaan tekevän äitinsä luona, ei hänelle sitä myönnetä. Ihmisarvoa ei ole ja sosialistinen diktatuuri tappaa nekin vähät unelmat, joita ihmisillä nuorena oli. Ei heidän toiveissaan mitään suurta ollut. Kunhan saisi maistaa valkoista riisiä ja lihaa,  pukeutua silkkivaatteisiin ja asua talossa, jonka katto on rakennettu tiilistä.

Bandin kertomukset osoittavat, että Pohjois-Korean tarina on valheelliselle voittokululle rakennettu. Valtio ei voi epäonnistua ja jos jokin menee pieleen, syy haetaan kansalaisista. Rangaistusta seuraa toinen ja vielä ankarampi rangaistus ja oikeudenkäynneistä tehdään julkisia spektaakkeleja varoitukseksi muille. Kukaan pohjois-korealainen ei synny vapaana, vaan häntä rasittavat häntä edeltävien sukulaisten teot, jotka vaikuttavat siihen, minkälaista työtä ja kohtelua hän osakseen saa.

Pohjois-Korea näyttäytyy Bandin teoksessa rautaisesti hallittuna umpiona, jossa tavallisen ihmisen osana on uhrautua valtion harjoittaman politiikan alttarilla. Voidaan pitää suorastaan ihmeenä, että nämä kertomukset on onnistuttu salakuljettamaan läntiseen maailmaan. Syytös on muun kiinnostavuutensä lisäksi erinomainen muistutus sananvapauden tärkeydestä ja arvosta. Se on kiistämättä yksi tämän kirjakevään tärkeimmistä käännöskirjoista, jossa kuvattuja tapahtumia vasten voi punnita myös parhaillaan menossa olevaa Pohjois-Korean ja USA:n välistä pullistelua.



Bandi: Syytös (2017)
189 sivua
Koreankielinen alkuteos: Gobal
Ranskankielisestä laitoksesta suomentanut Raisa Porrasmaa
Kustantaja: S&S - kiitos arvostelukappaleesta!


Helmet lukuhaaste, kohta 40 Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Vaikka Syytös tarkasti ottaen koostuu kertomuksista, liitän tämän teoksen kuitenkin osaksi novellihaastetta, joka näin karttuu seitsemällä uudella tekstillä