maanantai 21. elokuuta 2017

Annastiina Storm: Me täytytään valosta

Oletko koskaan lukenut Ikea-romaania?

Tulipahan vain mieleeni kysyä, kun Annastiina Stormin Me täytytään valosta edustaa juuri tätä lajityyppiä. Tosin sinänsä Stormin romaanilla ei ole yhtään mitään tekemistä Ikean kanssa, eikä sitä tässä teoksessa edes mainita. Tästä huolimatta kyseessä on tyylipuhdas tämän (juuri keksimäni) lajityypin edustaja.

Olin viime viikolla Kustantamo S&S:n kirjabloggareille järjestämässä illanvietossa, jossa läsnä oli mm. kirjailija Annastiina Storm, jonka esikoisromaani tämä teos on. Ihan suoraan voin tunnustaa, että ilman bloggari-iltaa tuskin olisin tätä romaania tullut lukeneeksi, sillä romaanin kansi tuo mieleeni lähinnä nuortenromaanin, joita taas suhteellisen harvoin luen. Ensimmäinen mielleyhtymäni kannesta on tyttöjoukko, joka kulkee käsikynkässä ja lievästi hysteerisin äänenpainoin kevyessä siiderihumalassa kajauttelee ilmoille "Me täytytään valosta." Muutoinkin kansi on aika sekava ja halvan oloinen, mikä on tosi sääli, sillä kannen alta löytyy varsin mainio tarina poikineen ja tyttärineen.

Me täytytään valosta lähestyy erään perheen tarinaa usean kertojan voimin ja siirtymät kertojasta toiseen ovat paikoin hyvin hienovaraisia. Lapsikertojien käytössä Storm onnistuu aivan erinomaisesti ja tätä kautta romaaniin tulee monta hupaisaa kohtausta, kun lapset ymmärtävät näkemäänsä ja kuulemaansa omalla tavallaan. Monet lapsikertojien kautta esiinnousevat kuvaukset ovat myös koomisuudessaan hyvin autenttisen tuntuisia. Samaan aikaan sekä henkilökohtaisen tuntuisia että universaaleja.

Ikea-romaanin Stormin teoksesta tekee se, että lukijan tehtäväksi jää tarinan kasaaminen kirjailijan tarjoamista palasista. Storm antaa "kokoamisvinkkejä" vähitellen ja erikokoiset ruuvit ja muut härpäkkeet ohjaavat lukijaa ovelasti tarinan rakentamisessa. Näkökulmat ovat toisinaan ristiriitaisia ja lukijana joudun välillä purkamaan jo rakentamaani. Jos tämä kuulostaa työläältä ei se sitä käytännössä ole, vaan tunnelma on jatkuvasti mutkaton ja vapautunut, vaikka rakennelmaan muodostuu myös synkempiä kerroksia.

Stormin romaanin vahvuus on erityisesti sen tunnelma, joka tekee mahdottomaksi olla pitämättä tästä romaanista. Siinä on sellaista vilpitöntä aseistariisuvuutta, että huomasin lukiessani muistelevani Elias Koskimiehen Ihmepoikaa (klik). Sadut ja runonpätkät kirjoittuvat pääosin luontevaksi osaksi tarinaa ja satujen myötä korostuu myös lapsuuden itsensä satuluonne. Kuka sen mitenkin kokee ja myöhemmin muistaa ja mitä loppujen lopuksi tapahtuikaan. Lasten päässä mielikuvitus tekee usein kepposiaan ja pelko kasvaa muuriksi, josta on mentävä läpi, vaikka uskallusta ei olisi  yhtään.

Kun olin saanut Stormin kertoman tarinan kasattua tavallani, aloin miettiä, että olisipa mielenkiintoista lukea tämä kirja ensimmäistä kertaa satunnaisessa järjestyksessä ja tutkia, miten lukujärjestys vaikuttaa tarinan hahmottamiseen. Valitettavasti käytännön realiteetit estävät suunnitelmani toteuttamisen. Joka tapauksessa on niin, että jo ihan alusta loppuunkin lukemalla huomasin itsekin täyttyneeni valosta. Ja vähän heliumista. Enpä siis sanokaan enempää, sillä ääneni kuulostaa nyt aika hassulta.


Annastiina Storm: Me täytytään valosta (2017)
200 sivua
Kustantaja: Kustantamo S&S

lauantai 19. elokuuta 2017

Muriel Spark: The Driver's Seat

Saan kiittää matkanjärjestäjä TUI:n tiukkoja lentomatkatavaran painorajoituksia siitä, että lomallani ostin juuri tämän 107-sivuisen, tuskin  mitään painavan, Muriel Sparkin romaanin. Toki asiaan vaikutti myös se, että olen aiemmin lukenut Sparkilta romaanin The Prime of  Miss Jean Brodie (1961), joka on myös yksi David Bowien 100 kirjan listalleen (klik) valitsemista teoksista.

Kun The Times listasi vuonna 2008 tärkeimmät vuoden 1945 jälkeiset brittikirjailijat oli Muriel Spark sijalla 8. Suomessa hän ei kuitenkaan ole erityisen tunnettu ja häneltä ei Helmet-tietokannan mukaan ole edes suomennettu muita teoksia kuin Mandelbaumin portti (The Mandelbaum Gate 1965). Pakko todetta, että maailmankirjallisuuden virtaukset kiertävät toisinaan suomalaisen kirjallisuuskentän ihan harvinaisen tehokkaasti.

John Lancaster kirjoittaa The Driver's Seatin esipuheessa, että Sparkin kirjoille on tyypillistä, että tapahtumia tarkastellaan jonkinlaisten harhojen vallassa olevan päähenkilön kautta. Tällä kertaa kyse on Lise-nimisestä naisesta, joka tehtyään 16 vuotta toimistohommia päättää lähteä lomamatkalle tarkemmin määrittelemättömään eteläeurooppalaiseen kohteeseen. The Driver's Seat on hullun erikoinen kirja, joka on täynnä mitä kummallisimpia yllätyksiä, joista en kuitenkaan halua tässä juurikaan kertoa, koska kirjaa on parasta lähteä lukemaan niin, että siitä ei tiedä sen enempiä etukäteen.

Spark herättää lukijan kiinnostuksen romaanin päähenkilöä Liseä kohtaan rytinällä heti teoksen alussa. Kuka ja mikä oikein on tämä nainen, joka reagoi olosuhteisiin nähden täysin liioitellusti siihen, kun vaatekaupan myyjä suosittelee hänelle likaa hylkivästä kankaasta tehtyä mekkoa. Pian tämän jälkeen Lise ostaa toisesta kaupasta mekon ja takin, joiden värit eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen, mutta hänen omasta mielestään väriyhdistelmä on täydellinen. Tässä kohtaa aloin miettiä, että Lise halusi jäädä ihmisten mieliin. Kun tähän vielä  yhdistetään se, että kertoja paljastaa Lisen tulevan murhatuksi hyvin pian, on selvää, että tätä tarinaa ei voi laskea käsistään.

Edellä mainittu on kuitenkin vasta alkua Lisen henkilöhahmoon tutustumisessa. Pian käy ilmi, että Lise puhuu yhtenä hetkenä yhtä, toisena toista ja usein nämä kaksi puhetapaa ovat täysin ristiriidassa keskenään. Tuntuu kuin kertoja olisi samassa juonessa Lisen kanssa. Voin nähdä silmissäni, miten he riemuitsevat höynäyttävänsä lukijaa ja niin he toden totta tekevätkin, mutta niin hurmaavan kiinnostavalla tavalla, että sitä ei voi mitenkään pistää pahakseen.

The Driver's Seat on koettava itse. Sen ominaislaadusta on mahdotonta päästä kiinni jonkun toisen kertoman kautta. Tämä teos on myös erinomaista luettavaa kaikille, jotka itsekin kirjoittavat, sillä Sparkin tapa hämmästyttää ja venyttää uskottavuuden rajoja kertoo jotakin hyvin olennaisesta tarinoiden kertomisen ominaisluonteesta. Kun Lisen yläpuolella on jatkuvasti puhekupla, joka näyttää, että hänen elämäänsä ei enää ole paljoa jäljellä muodostuu tästä teoksesta arvoitus, jossa lukija yrittää vimmaisesti pohtia, miten pisteestä A päädytään pisteeseen B.


Muriel Spark: The Driver's Seat (1970)
107 sivua
Kustantaja: Penguin (Modern classics)



keskiviikko 16. elokuuta 2017

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on niitä kirjoja, jotka pistävät täysin hiljaiseksi. Lukemisen jälkeen pää on täynnä sekä ihmisen toimien aiheuttamaa toivottomuutta että kirpaisevaa kauneutta.

Esikoisromaanillaan Joutavuuksien jumala (The God of Small Things, 1997) Arundhati Roy voitti Booker-palkinnon ja nyt 20 vuoden tauon jälkeen hän on kirjoittanut seuraavan romaaninsa. Odotusaika on ollut harvinaisen pitkä, mutta se on ollut kaikkea muuta kuin turha.

Roy, yhteiskunta-aktiivi itsekin, kuvaa Intian, Pakistanin ja Kashmirin välisiä konflikteja ja hän tekee sen samanaikaisesti joka suunnasta. Tämä teos on pyörremyrsky, jossa eri etnisten ryhmien ja kansojen välinen sekasorto ja taistelu tuodaan esiin tavalla, joka tuntuu samanaikaisesti sekä hyvin yleiseltä että hyvin henkilökohtaiselta. Kirjan takakanteen on otettu seuraava lainaus, jossa tiivistyy erinomaisesti tämän teoksen henki:

Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?
Muuttumalla hiljalleen joksikin.
Ei.
Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.

Fragmentaarinen ja epäkronologinen esitystapa soveltuu tämän teoksen kerrontaratkaisuksi erinomaisesti, sillä Royn kuvaamalla yhteiskunnallisella kuohunnalla ja sekasorrolla ei ole alkua eikä loppua. Ei kohtaa, johon voisi asettua ja todeta: tämä tapahtui, koska ensin tapahtui tämä. Hän kuvaa myös, miten jo ennestään ristiriitaisten tilanteiden tulkintaa vaikeuttaa edelleen se, että erilaiset ryhmät lavastavat tapahtumia ja tilanteita oman agendansa ajamiseksi ja pönkittämiseksi. Väkivaltaisia kuvauksia ei tämäntapaisessa teoksessa voi välttää, mutta Roy tuo ne esiin pitkälti mainintoina, jotka tosin nekin ovat paikoin erittäin karua ja julmaa luettavaa.

Äärimmäisen onnen ministeriö pursuaa henkilöhahmoja. He katoavat ja ilmestyvät. He kuolevat oikeasti ja leikisti, osallistuvatpa välillä myös omiin hautajaisiinsa. Romaanin kertoja poimii heitä kyytiinsä kuin liftareita ikään. Kuljettaa jonkin matkaa, jättää kyydistä ja poimii heidät kyytiin mukaan uudestaan.

Lukijan sisäänheittäjänä tarinaan toimii Anjum, joka on on yksi teoksen monista värikkäistä hijroista (hijra=naissieluinen mies, hermafrodiitti, transnainen). Vaikka Anjum välillä katoaa tarinan melskeisiin hänen hautausmaalle perustamaansa yhteisöön palataan yhä uudelleen. Hän on tarinan tukilanka tai pikemminkin vaijeri yhdessä naispuolisen arkkitehdin Tilon kanssa. Näiden kahden vaiheita seurataan läpi romaanin ja heidän luokseen palataan usein yllättävien mutkien kautta.

Oikeastaan Äärimäisen onnen ministeriö ei ole romaani ollenkaan, vaan kylmä ja likainen sekä usein myös haiseva pyyhe vasten kasvoja, koska Royn kuvaama elämä on täynnä hindunationalismia, kashmirlaista separatismipolitiikkaa, kansanmurhia, etnisiä puhdistuksia, pakkosiirtoja, kuulustelu- ja kidutuskeskuksia. Ihmisen henki ei tässä teoksesssa usein ole minkään arvoinen. Väkivallan koneisto jyrää alleen kaiken eteensä osuvan välittämättä siitä, onko tappaminen edes sen omien päämäärien vuoksi tarpeellista vai ei. Royn romaania olisi kuitenkin mahdotonta syyttää väkivaltaisuudesta, sillä miten voisi kuvata verenvuodatusta kuvaamatta verta. Kashmiriin viitaten kertoja toteaakin:

Täkäläiset tapahtumat eivät ole hienostuneita. Täällä on liian paljon verta, ei siitä synny hyvää kirjallisuutta.

Jälkimmäisen lauseen suhteen kertoja on kuitenkin väärässä. Äärimmäisen onnen ministeriö ei ole pelkästään hyvää kirjallisuutta, vaan maailmankirjallisuutta, joka tarinallistaa tapahtumia, jotka eivät lähtökohtaisesti "sivistyneiksi" tarinoiksi taivu. Se kätkee sisälleen myös rakkaustarinan pienen, epävarman ja joka hetki potentiaalisen katkaisu-uhan alla olevan liekin.

Kokonaisuutena Äärimmäisen onnen ministeriö on valtava saavutus. Se on tinkimätöntä ja vyöryvää kirjallisuutta, joka lähestyy lukijaa paikoin täysin odottamattomista suunnista. Roy luo kerronnallisesti onnistuneen tasapainon, jossa mustan ja kauhean rinnalle nousee kauneuden kipeä kirkkaus ja loputtoman toivottomuuden vierelle toivon sitkeä kuiske. Ehkä sittenkin jonain päivänä. Ehkä.



Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (2017)
478 sivua
Englanninkielinen alkuteos The Ministry of Utmost Happiness (2017)
Suomentanut Hanna Tarkka
Kustantaja: Otava


Helmet lukuhaaste, kohta 33 "Kirja kertoo Intiasta"




maanantai 14. elokuuta 2017

Runokuu kutsuu möyrimään runoissa



Oli kuu oli ilta. Oli runokuun silta, jota pitkin nyt tehdään kuumatka Runokuuhun. Herätä siis sisäinen kuumatkalaisesi ja tule mukaan Runokuun pinnalle ja syövereihin.


21. -27.8.2017 järjestettävä Runokuu-festari on Nuoren voiman liiton sekä sen yhteistyökumppaneiden organisoima runojuhla, joka on osa Helsingin juhlaviikkojen tapahtumia. Festari järjestetään tänä vuonna 13. kertaa ja sen teemana on rakkaus.

Runokuun päätapahtumapaikka on Kansallisteatterin Lavaklubi pop up -runokauppoineen. Tarjolla on runsaasti ohjelmaa, jonka monipuolisuus siihen etukäteistutustuessani löi minut suorastaan ällikällä. Nolottaa myöntää, mutta myönnän silti, että en ole aiemmin edes tajunnut, miten monipuolinen tapahtuma Runokuu on. Tänä vuonna on tarjolla mm.

* Runopuhelin,
johon soittaessasi voit valita, haluatko kuulla kaunista vai rumaa rakkausrunoutta

*Runo-olkkari,
joka tarkoittaa sitä, että voit tilata runoilijan kotiisi. Runoilijoista tähän projektiin osallistuvat Anja Erämaja, illmari, Matti Kangaskoski, Lyyti, Elsa Tölli, Jukka Viikilä sekä yllätysesiintyjä.

*Runoja raiteilla,
jossa runous astuu ratikoihin ja metroon

*Runotreffit eläkeläisille,
jota kautta voi etsiä uusia ystäviä

*SUOMI ON RUNO -runomaraton,
jossa ääneen pääsee 26 suomalaista  nykyrunoilijaa. Tämän kolmetuntisen runomaratonin pohjana on runoilija Tuija Välipakan perustama Suomi on runo -blogi (klik), jossa julkaistaan koko Suomen juhlavuoden ajan uusi runo aina maanantaisin.

*Queer Poetry Slam,
jonka järjestää Helsinki Poetry Connection. Tilaisuudessa on myös open mic -osuus, johon kuka tahansa on tervetullut esittämään runojaan.

Koko Runokuun ohjelmaan pääset tutustumaan TÄSTÄ

*

Ja miten tämä kaikki sitten liittyy kirjabloggareihin?

No siten, että muutama meistä sai päähänsä vastata Kirjasammon ja Nuoren Voiman liiton esittämään haasteeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että luemme rakkausteemaisia runoja ja kirjoitamme niistä runokuuviikon aikana postauksen.

Postausten aikataulu on seuraava:

21.8. Tuijata. Kulttuuripohdintoja
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!

26.8  Lumiomena - kirjoja ja haaveilua
27.8  Muut kirjabloggarit

Kirjasammon sivuilta (klik) löytyy lista, joka esittelee 20 suomalaista rakkaudesta kertovaa runoteosta. Itse olen tältä listalta lukenut Anja Erämajan rakkausilottelun Ehkä liioittelen vähän sekä Sirpa Kyyrösen Tanssivan karhun voittaneen Ilmajuuret, jossa rakkautta on paljon,  mutta jossa paljon ei ole tae sen kestämisestä.

Runokuuta varten sukellan siihen yhteen, kenties ikonisimpaan suomalaiseen rakkaudesta ja sen monista puolista kertovaan teokseen. Mikä teos on kyseessä selviää 23.8.

Kutsun Runokuuhun mukaan sinut.
Siis juuri sinut.
Lopeta nyt se pälyily ympärillesi, sillä sinua juuri minä tarkoitan.

Tee matka Runokuuhun haluamallasi tavalla. Lue, muistele, kuuntele, ihastu, järkyty. Möyri rakkausrunoissa ja julkaise postauksesi 27.8 ja jaa kokemuksesi somessa häsällä #runokuu.

Tervetuloa mukaan kurkottamaan Runokuuhun!







lauantai 12. elokuuta 2017

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet

Minulla oli vahva ennakkotuntuma, että Marjo Heiskasen Mustat koskettimet olisi hieno romaani. Tätä vaikutelmaa lisäsi kirjan maailmaa ilmentävä kansi ja erityisesti siihen painettu sitaatti: "En minä elämyksiä tarjoile, minä riisun teille ihmisen."  Niinpä odotushorisonttini väreili vallan mukavasti ja siinä oli jo valmiiksi tehty tila riisutun ihmisen astua.

Mustat koskettimet on syväsukellus klassisen musiikin maailmaan, jonka Heiskanen - pianisti itsekin - tuntee ja hallitsee erinomaisen hyvin. Samanaikaisesti se on myös tarina ystävyydestä ja sen kääntöpuolista. Kertomus pianisti Sere Metsätsalon ja hänen assistenttinsa Sari Aspin välisestä tummasävyisestä suhteesta, jonka pikkutarkassa kuvauksessa voi halutessaan nähdä piirteitä elenaferrantemaisesta ystävyyden mikrokuvauksesta. Sere Metsätsalo on itsetitoinen ja ympäristöään piinaava oikukas diiva, jonka rinnalla nuorena itsekin muusikoksi pyrkinyt Sari Asp on kuin hengetön hiuspinni - Seren kannalta äärimmäisen tarpeellinen, mutta parhaimmillaan näkymättömänä. Sere talloo muut ihmiset jalkoihinsa loistaakseen musiikkitaivaan kirkkaana tähtenä unohtaen, että ihmistähdet harvoin ovat ikuisia.

Ihan suoraan haluan todeta, että Heiskanen kirjoittaa ihan järkyttävän kunnianhimoisesti ja hyvin. Mustat koskettimet on kirjallisuuspalkintotyyppistä taideproosaa, jonka lukeminen ei ole ihan helpoimmasta päästä, sillä vaikka tämä teos on kerronnallisesti hyvin taidokas, käy sen lukeminen pidemmän päälle melko raskaaksi ja itsekin jouduin teoksen loppupuolella vähän kamppailemaan, että sain tämän romaanin luetuksi. Melkeinpä siis väittäisin, että teoksen pituudesta (352 sivua) olisi kernaasti voinut karsia muutaman kymmenen sivua. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että monet mestariteokset eivät nekään ole erityisen lukijaystävällisiä.

Heiskanen kirjoittaa tuoreen raikkaasti ja erottuvasti. Jos ajatellaan, että kertomus on polku, on Mustien koskettimien kertoja jatkuvasti vähän polun vieressä. Tallaamattomassa maastossa, mutta ei koskaan liian kaukana polusta niin että hän olisi vaarassa eksyä.

Klassisen musiikin maailmaa voidaan helposti pitää elitistisenä kuvauskohteena ja on komeaa, että Heiskanen ei pyri tuomaan sitä halpahintaisesti liki, vaan antaa jousisoitinten ja pianon rytmittää tekstiään kaikella voimallaan.  Sere Metsätsalon esittämä näkemys muusikoiden ja median välisestä suhteesta voidaan lukea myös taiteen tekijäänsä henkilöitymistä kohtaan iskettynä piikkinä.

"Nykyihanne tuntuu olevan, että rakennetaan esittelemiskelpoinen yksilö, laitetaan hänet mediaan ja toivotaan että mahdollisimman moni tykkää. Hänen kengistään vaikka."

Mustat koskettimet ei katso anovin silmin ja pyydä tykkäämään itsestään. Heiskanen kirjoittaa tavalla, joka tekee hyvää kirjallisuudelle itselleen. Mustat koskettimet on sen tyyppinen romaani, joista usein tapaan käyttää ilmaisua 'eurooppalainen,' joka kielenkäytössäni on kehuvan adjektiivin synonyymi. Se on loppuun asti hallittua ilmaisua, jonka kautta luodaan esteettinen brunssi, jonka suhteen ei ole pelkoa tarjottavien loppumisesta.



Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet (2017)
352 sivua
Kustantaja: Siltala


PS. Marjo Heiskanen on luonut romaanissaan mainittujen klassisen musiikin teosten pohjalta Spotify-soittolistan (287 kappaletta, kesto 19'45), joka löytyy kirjoittamalla Spotifyissa hakukenttään "Mustat koskettimet"

torstai 10. elokuuta 2017

Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt

En ole koulutyttönä istunut mummolan portailla lukemassa Seljan tyttöjä suupielet mustikasta mansikasta sinisenä punaisena, kun aurinko porottaa ja taivas on pilvistä vapaa. Sellaisiahan ne olivat ne lapsuuden kesät, mutta kirjojeni selkämyksissä luki yleisimmin Victoria Holt tai Sergeanne Colon, joiden kummankin kirjoja olin tuolloin liian nuori lukemaan.

On suorastaan surkuhupaisaa, että Ylen ja kirjabloggareiden yhteisprojektissa minulle osui luettavaksi juuri Rauha S. Virtasen Seljan tytöt - tyttökirjat kun tosiaan ovat minulle melko lailla neitseellistä maastoa. Onnistuin kasvamaan aikuiseksi ilman runotyttöjä ja pikku naisia, sillä en tuntenut minkäänmoista vetoa niiden tyyppisiä kirjoja kohtaan. Muutaman Anni Polvan kirjoittaman Tiina-kirjan sentään luin, joka johtui pitkälti siitä, että Tiina ei ole mikään hempeä haaveilija, vaan enempi mustelmapolvinen puissakiipeilijä. Sellainen olin nuorena itsekin. Kirjoitin kyllä runojakin, mutta enpä usko, että kenellekään olisi tullut mieleen kutsua minua runotytöksi.

Seljan tytöt on viehättävä pikku kirja, joka tuskin kenessäkään herättää sen suurempia vihan tai aggression tunteita. Se on eloisa, varsamainen ja yltiöidealismistaan huolimatta varsin mainio kuvaus 1950-luvun tyttöelämästä. Olen siinä käsityksessä, että tämä kirja on monien lukijoiden hartaasti rakastama, joten tuntuisi suorastaan rikolliselta käydä Virtasen teosta kovin sanoin kritisoimaan. Onneksi siihen ei ole erityistä tarvetta, vaikka en koe, että olisin jäänyt mistään erityisestä paitsi, vaikka tätä kirjaa en olisi lukenutkaan.

Mielenkiintoista on, että Seljan tytöt on samanaikaisesti melko lailla sekä täysin vanhentunut kuin paikoin edelleen varsin ajankohtainen. Teoksen maailma kuvaa aikaa, joka on auttamattoman ollutta ja mennyttä niin hyvässä kuin pahassakin. Luonteeltaan tämä romaani on nykynäkökulmasta katsottuna hellyyttävän moraalinen ja kasvattamaan pyrkivä. Sukupuolten välillä, kuten tyttöjen vanhempien kohdalla käy ilmi, vallitsee varsin perinteinen työnjako, jossa nainen ompelee, laittaa ruokaa ja on kodin yleishengetär, kun taas mies nikkaroi ja kirjoittelee romaaneja. Tytöillä on tyttöjen jutut ja pojilla poikien, ekä niiden välistä rajaa ole soveliasta ylittää. Paha tätä asiaa kuitenkaan on kritisoida, sillä Virtasen kuvaus pelkästään mallintaa aikansa sukupuolinormeja.

Virtasen henkilökuvaus on taitavaa ja henkilöhahmot ovat romaanissa läsnä monisärmäisinä ja hengittävinä. Sisaruksista Kris on järkevä, mutta ylipuhuttavissa. Virva puolestaan ujo ja itsensä ulkopuoliseksi kokeva ja kirjailijan ammatista haaveileva runotyttö. Pikanttisimman mausteensa tarinaan tuo Margarita, joka on adoptoitu Seljan perheeseen hänen vanhempiensa kuoltua. Tytön suonissa virtaa vilkas veri, joka on perua hänen vierasmaalaiselta äidiltään. Margarita on nopeasti leimahtava ja temperamenttinen ja juuri hän on tytöistä se, joka teoksen kuluessa tekee rankimman kasvumatkan. Kuopus Dodo puolestaan on leikkisän pikkuvanha.

Kasvamiseen liittyvät teemat ovat ikuisia, vaikkakin ne on tässä romaanissa kuvattu tavalla, jonka tavoittamiseksi on revittävä irti vuosikymmenten kuluessa niiden päälle liimantunut kontaktimuovi. Rakastumisen ja ihastuksen tunteet, punastelut koulunpihoilla ja ihastuksen kohteen aiheuttamat sydämen rytmihäiriöt toistuvat aikakaudesta toiseen  ja ovat sen vuoksi myös hyvin tunnistettavia. Kun vanhemmat eivät ole kotona nuorten juhlatkin riistäytyvät käsistä ihan samaan malliin kuin nykyisinkin. Tosin sillä erotuksella, että tämä riistäytyminen on siinä määrin viatonta, että siitä ei ole tarvetta kirjoittaa iltapäivälehdissä.

Seljan tytöissä 50-luku hengittää vahvana. Perheen isä palaa teoksen alussa kotiin tuberkuloosisairaalasta, joka tuolloin oli varsin yleinen tauti. Isä on selkeästi auktoriteetti, jota tytöt kunnioittavat, vaikka välillä vastaan napisevatkin. Elämä mullistuu, kun isä kertoo menevänsä uusiin naimisiin. Näin teokseen kirjoittuu uusperhetyylinen kuvio, kun tytöt joutuvat sopeutumaan uuteen äitipuoleen, jota varsinkin Margarita vastustaa voimakkaasti. 

Teoksen henkinen maasto koostuu moraalisista arvoista ja niiden noudattamisesta. Olemassaolon tarkoitukseksi muodostuu pyrkimys tulla paremmaksi ihmiseksi. Vastuunpakoilu on kirjan nuorille vierasta ja kun jotakin tehdään väärin, se pyritään myöhemmin hyvittämään. Seljan tytöissä käden taidot ovat kunniassaan ja siinä korostuu yhdessä tekemisen meininki. 

Seljan tytöt soveltuu hyvin kesäkirjaksi. Sen voi lukea vaikka piknikillä tai uimarannalla, joskaan tämä kesä ei varsinkaan jälkimmäiseen puuhaan juuri ole säitä tarjoillut. Se, että luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa nyt vasta aikuisena sai minut ymmärtämään, miksi en nuorena lukenut tyttökirjoja. En tietenkään tiedä, onko tämä asia yleisesti totta vai pelkästään oma kokemukseni, mutta luulen, että tytöt, joilla on sellainen perhetausta kuin minulla eivät ole kiinnostuneita tyttökirjoissa luoduista maailmoista.



Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt (2001/1955)
242 sivua
Kustantaja: Otava

maanantai 7. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Tekisi mieleni väittää, että uutuusromaanissaan Ennen kuin mieheni katoaa Selja Ahava tekee Roxane Gayt ja Chris Krausit. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, vaan kaikkea muuta ja jopa siinä määrin kaikkea muuta, että Ahavan uutuusromaania lukiessa päällimmäiseksi uhkaavat nousta ei-kirjalliset asiat, jota ylösnousua myös kirjan markkinoinnissa on voimallisesti käyty puffaamaan.

Ilmaisulla "tekee Roxane Gayt ja Chris Krausit" viittaan Gayn yltiörehelliseen kirjoitustapaan erityisesti hänen esseeteoksessaan Hunger sekä Chris Krausin tinkimättömään hänen oman yksipuolisen rakkaussuhteensa penkomiseen teoksessa I love Dick. Ahavan teos sen sijaan on omaelämäkerrallinen tavalla, jossa omaelämäkerrallisuutta ei varsinaisesti tunnusteta.

Olin keväällä Gummeruksen syksyn uutuuskirjojen esittelytilaisuudessa ja siellä Selja Ahava kertoi romaaninsa taustoista, joten ei ole mikään salaisuus, että hänelle kävi juuri niin kuin käy Ennen kuin mieheni katoaa -teoksen nimettömäksi jäävälle naispäähenkilölle. Eräänä päivänä nimittäin kirjailijan mies tuli ja ilmoitti, että hän on aina halunnut olla nainen ja tämä romaani kertoo siitä, miten tulla toimeen ja jatkaa elämäänsä tämän tiedon jälkeen.  Tämän asian kertomista ei voida siten pitää spoilauksena varsinkaan, kun tätä tekstiä kirjoittaessani on jo julkaistu Ahavan kirjan ympärille rakennettu henkilöhaastattelu niin Aamulehdessä kuin Helsingin sanomien kuukausiliitteessäkin, joten kirjan "salaisuus" on tuotu näkyvästi julki.*

Suomalaisessa kirjallisuudessa omaelämäkerrallinen tunnustuskirjallisuus on harvinaista herkkua ja se on jäänyt lähinnä suomenruotsalaisten kirjailijoiden (mm. Märta Tikkanen, Henrik Tikkanen, Christer Kihlman) bravuurilajiksi. Osin tästäkin syystä Ahavan kirja oli minulle odotettu uutuus. Halusin nähdä, miten tunnustuksellisuus tässä kirjassa toteutuu. Pakko kuitenkin todeta, että ei oikeastaan mitenkään. Omaelämäkerralliseen tutkimukseen keskittynyt ranskalainen kirjallisuudentutkija Philippe Lejeune puhuu omaelämäkerrallisesta sopimuksesta, jossa teoksen päähenkilön, kertojan ja tekijän välille kirjoittuu yhtäläisyysmerkit. Tätä ei kuitenkaan Ahavan romaanin kohdalla tapahdu, vaan kirjailija kokevana subjektina korvautuu romaanihenkilön tietoisuudella ja läsnäololla. Ennen kuin mieheni katoaa ei myöskään käy erityisesti Peter Sandströmin tunnetuksi tekemää autofiktioleikkiä lukijan kanssa.

Koska kuitenkin tiedän teoksen taustat ei se voinut olla vaikuttamatta lukemiseeni ja tämä näkyi erityisesti siinä, että lähestyin Ahavan romaania kuin haurasta lasiesinettä, enkä voinut olla vähän väliä miettimättä, kuinka paljon tämän romaanin kirjoittaminen on häneltä vaatinut. Miettimättä sitä, kuinka paljon tässä tekstissä on aamuyön tuntien kauhua, oikeaa hikeä ja verta sekä yli itsensä uskaltamista.

*

Naisena päähenkilön mies ottaa Ahavan romaanissa käyttöönsä nimen Lili. Tämä herättää väkisinkin muistumia David Ebershoffin romaanista Tanskalainen tyttö (The Danish Girl, 2000), joka niin ikään pohjautuu tositarinaan ja kuvaa tanskalaisen transgender-pioneerin Lili Elben (1882-1931) elämää. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta nähnyt sen pohjalta tehdyn elokuvan. Todellisen Lili Elben tarinaan voi tutustua hänen omaelämäkertansa, Man into Woman (1930), kautta.

Sukupuolen korjausta käsittelevää kirjallisuutta ei Suomessa liiemmin ole kirjoitettu, joten Ahavan romaani on tässä(kin) mielessä tervetullut tulokas kirjallisuutemme kentälle. Tosin Ennen kuin mieheni katoaa käsittelee asiaa lähinnä teoksen päähenkilön näkökulmasta ja siinä keskitytään niihin reaktioihin, ajatuksiin ja tunnelmiin, joita asia hänessä aiheuttaa. Tämän vuoksi on paikallaan todeta, että Ahavan romaani ei edusta transkirjallisuutta.

Ahavan tekstissä on ihastuttavaa tilavuutta. Tuntuu kuin sanojen välissä puhaltaisi lempeän lyyrinen tuuli. On paikkoja pysähtyä ja levätä. On paikkoja antaa tekstin ja sen merkitysten tekeytyä. Ja selän takana. Siellä on jatkuvasti jyrkänne, jonka pohjalla asuu yhdellä lauseella järkytetty elämä. Se pistää huimaamaan.

Ahava käyttää symboliikkaa taitavasti ja onnistuneesti. Miehen korjaantuminen vähitellen naiseksi rinnastuu Kolumbuksen löytöretkiin ja hänen tekemiinsä virhepäätelmiin. Kartta voi olla olemassa fyysisenä esineenä, mutta kuka tietää, pitääkö siihen tehdyt merkinnät paikkansa. Mitä kartta edes auttaa, jos ei tunne reittejä ja jos matka on yllättäviä vaaroja täynnä ilman varmuutta perille pääsystä? Kolumbus huijaa miehistöään, Lili jättää pitkään totuuden itsestään kertomatta edes läheisilleen.

Kautta tämän romaanin korostuu, että Ahavan kertoma tarina on yksi monista versioista ja että "jokaisella versiolla on tarkoituksensa." Ennen kuin mieheni katoaa on se versio, joka kirjailijan on ollut "pakko" kirjoittaa selventääkseen itselleen, mitä hänelle tapahtui suhteessa hänen kumppaniinsa, jota hän luuli mieheksi, mutta joka olikin nainen. Miehen sanoista käynnistyy sokkivaihe, josta kirjan edetessä kuljetaan kohti elämän uudelleen suuntaamisen vaihetta. Tälle matkalle mahtuu paljon kipeää ja epämukavaa. Järkytystä niin toisen ihmisen kuin omienkin reaktioiden vuoksi. Kun tuttu ja rakas ihminen alkaa oudontua ja muuttua toiseksi, pysyvää on vain "persikan siemen, munankuori, pussin sulkija."

Keskeisiä kysymyksiä romaanissa ovat, miten hyväksyä kumppanissa tapahtuva muutos, miten venyä uuden tilanteen asettamien haasteiden myötä sekä miten tulla toimeen sen kanssa, että omat sanat ja lauseet rapautuvat ja irtoavat niille ominaisista tehtävistä. Että se mitä tapahtuu ylittää kielen.

Osa päähenkilön psyykkistä työstämistä on lapsuusmuistojen ja -kokemusten kirjoittaminen Lilille. Jokaisella on historiansa ja sen ymmärtäminen ja tutuksi tekeminen/tuleminen on tärkeää, mutta valitettavasti tämä osa romaania jää irralliseksi, eikä sen kerronnassa ole samaa loistokkuutta kuin tässä romaanissa muutoin.

*

Ahavan romaanissa totuutta lähestytään kuin kaupunkia, jossa ollessa ei välttämättä tiedä siellä olevansa. Kaupunki on paikka, jossa lähes kaikki on vierasta ja jossa päähenkilön ajatusten välistä näkyy maailma, jossa mikään ei ole muuttunut. Se järkyttää. Se vapisuttaa ja eristää.

Päähenkilö haluaa raportoida kumppaninsa ja tallentaa muistiin hänen ruumiinosansa. Tämä tarina on versio, jossa naiseksi muuttuminen merkitsee miehen katoamista. Tässä kohden joudun vaikeuksiin, sillä en osaa ajatella tätä muutosta katoamisena, vaan koen sen enemmänkin löytämiseksi. Jos kyse olisi fiktiosta asiaa voisi problematisoida, mutta koska kyse on kirjailijan omista kokemuksista on ne pakko ottaa sellaisina kuin millaisiksi ne on tässä teoksessa kirjoitettu.

Oskillaatio teoksen omaelämäkerrallisen ja fiktiivisen luonteen välillä hämmentää. Toisaalta tämä teos on liian omaelämäkerrallinen nimenomaan siinä mielessä, että omaelämäkerrallinen aines tekee mahdottomaksi kritisoida mm. juuri tämän teoksen ydinalueille sijoittuvaa näkemystä, että sukupuolen korjauksessa on kyse entisen sukupuolen katoamisesta. Fiktiivisen teoksen kohdalla kysyisin, mihin päähenkilö miehessään rakastui. Sukupuolta ilmentäviin ulkoisiin merkkeihinkö? Tästä jatkaisin pohtimalla, mitä sukupuoli oikeastaan tarkoittaa ja millainen on identiteetin ja sukupuolityypillisten ominaisuuksien välinen suhde. Omaelämäkerrallinen aines kuitenkin estää tämän kaltaisten kysymysten esittämisen.

Toisaalta taas tämä teos ei ole tarpeeksi omaelämäkerrallinen, koska omaelämäkerrallisuus ei tule teoksesta ilmi ilman taustatietoja. Teoksen voimakas markkinointi juuri omaelämäkerrallisuuden kautta herättää lisää hämmennystä. Ennen kuin mieheni katoaa on loistava teos vaikeasta aiheesta, mutta väitän, että fiktiona luettuna tämä teos olisi vielä parempi. Ei tarvitse kuitenkaan olla kummoinenkaan ennustaja todetakseen, että Ahavan romaanin ympärillä käytävä keskustelu tulee keskittymään sen omaelämäkerralliseen osaan. Ironisen kyynisesti tekisi mieleni todeta, että ketäpä nyt kiinnostaisi itse kirja ja sen ansiot, kun tarjolla on kirjailijan elämä.




Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (2017)
kustantajalta saatu sivunumeroton ennakkokappale
Kustantaja: Gummerus



*Aamulehden kirjoituksen olen lukenut, mutta tietoni Hesarin kuukausiliitteen jutusta perustuu muiden minulle kertomiin tietoihin


Helmet lukuhaaste kohta 2: Kirjablogissa kehuttu kirja