sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Avioliiton rauniosavua - Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota


Hyvät naiset ja herrat ja variaatiot edellisistä,

Ebba Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussodan pitäisi olla tämän kevään kirjallinen puheenaihe.

Marssii näyttämölle rakkaus, joka kestää ja kärsii kaiken, kunnes ei enää kestä ja kärsi. Silloin on edessä strindbergiläinen kuolemantanssi, jonka askeleet muodostuvat sanoista, joiden tarkoitus on loukata rakkaussuhteen toista osapuolta mahdollisimman paljon. Iskeä hänet kanveesiin ja nostaa jalka hänen rintansa päälle voiton merkiksi.

Ebba Witt-Brattström on tunnettu ruotsalainen feministi, kulttuuripersoona ja kirjallisuudentutkija, joka nykyisin toimii pohjoismaisen kirjallisuuden professorina Helsingin yliopistossa. Vuosisadan rakkaussota, joka nimensä ja sisältönsä kautta viittaa suoraan Märta Tikkasen teokseen Vuosisadan rakkaustarina (klik) on fiktiivinen dialogin muotoon kirjoitettu runoelma pitkän avioliiton ajautumisesta lopulliseen kriisiin. Fiktiivisyys tosin on kevyt verho, joka ei peitä sitä, että kyse on Witt-Brattströmin ja kirjailija Horace Engdahlin avioliitosta ja -erosta. Engdahl on kertonut oman versionsa tapahtumista kirjassaan Den sista grisen.

Ostin Witt-Brattströmin kirjan heti sen ilmestyttyä, koska Witt-Brattström teki minuun opiskeluaikanani suuren vaikutuksen. Muistan vieläkin, miten hän valkoiseen pukeutuneena astuu sisään Helsingin yliopiston Porthanian kuudennen kerroksen luentosaliin ja miten ajattelen: wau mikä nainen! Witt-Brattström kertoi tuolloin Edith Södergran -tutkimuksestaan ja minä muutuin sieneksi, joka imi hänen viisauttaan. Halusin isona tulla Ebbaksi.

Edellisen huomioon ottaen on aika kummallista, että en kuitenkaan lukenut Witt-Brattströmin kirjaa aikaisemmin. Blogihistoriani todistusaineisto kertoo, että kirjan lukeminen kuului kyllä jo vuoden 2016 kesälukusuunnitelmiini (klik), mutta taas kerran kävi niin kuten niin usein käy.

*

Witt-Brattströmin kirjassa eron narratiivia ei täytä "eroamme ystävinä" -söpöily, vaan siinä pusketaan sarvet terotettuina taisteluun toista osapuolta vastaan. Jos kuka on koskaan kokenut riitaisan eron mitä suurimmalla todennäköisyydellä löytää tästä kirjasta repliikkejä, joita itsekin on tullut käyttäneeksi. Itse panin Vuosisadan rakkaussodasta merkille mm. seuraavan lauseen, joka on omastakin suustani päässyt: "Vaikka olisit viimeinen ihminen maailmassa en ikinä koskisi sinuun."

Vuosisadan rakkaussota tekee yksityisestä yleistä. Se näyttää eroa tekevät puolisot säälimättömän kaunistelemattomassa valossa. Se kuvaa tilannetta, jossa rakastetusta vapautuminen ja irtipäästäminen vaikuttaa mahdolliselta vain kuoleman kautta, sillä huolimatta siitä, mihin tilanteeseen nainen ja mies ovat ajautuneet ja miten paljon vihaa ja halveksuntaa heidän välillään onkin, on pohjalla/ihohuokosissa/sydämen seinissä yhä edelleen sidos nimeltä rakkaus, joka ei tunnu väkivallattomin keinoin suostuvan katkeamaan.

Hyvä tahto ei riitä. Mikään ei riitä. Mikää ei ole tarpeeksi tai on jollakin tavoin yli, ali tai muutoin ylitsepääsemättömän kohtuutonta.

Vuosisadan rakkaussodasta syntyy vaikutelma, että se olisi litteroitu suoraan eroa tekevän miehen ja naisen puheista. Kirjan lukeminen on vähän (välillä paljonkin) ällöttävää, koska sen intiimiys tulee niin lähelle, että olo tuntuu epämukavan tirkistelevältä. Sitä saattaisi kuvitella, että sivistyneet ihmiset pystyisivät parempaan, mutta päinvastoin he tuntuvat olevan ihan erityisen lahjakkaita toistensa solvaamisessa. Kirjassa on monia viittauksia kirjallisuuteen ja nämä viittaukset pudottelevat tarinaan omia jääpuikkojaan,  joiden kumpikin tarinan osapuolista toivoisi osuvan toisen arimpaan paikkaan.

Nainen sanoi: 
Voisitko edes
lakata kulkemasta kotona alasti
paksuine mahoinesi.

Mies työstää tilannetta korottamalla itsensä luomakunnan ylivertaiseksi ja itseoikeutetuksi hallitsijaksi. Hän pukeutuu oman egonsa lämmittävään huopaan ja ampuu sen reunan alta myrkkynuolia kohti naista. Hän haluaa kieltää naisen olevan nainen ollenkaan, sillä todellinen nainen on vain se, joka aina ja kaikessa ajattelee miehensä parasta, toimii tämän asettamilla ehdoilla ja sopeutuu loputtomiin. Yleisemmällä tasolla mies julistaa olevansa kulttuuria, kun taas todellisen naisen hän liittää osaksi luontoa.

Mies sanoi:
Nainen on miehen alamainen.
Niin on aina ollut.
Ja niin tulee aina olemaan.

Vuosisadan rakkaussodan nainen ei kuitenkaan suostu leikkimään luontoa miehen kulttuurille. Hän on ottanut haltuunsa julkista tilaa. Hän on saanut mainetta ja tunnustusta. Hän on miehelle uhka. Mies taas kokee, että rakkaus ei ole mahdollista ilman että hän joutuisi kutistamaan itsensä. Astumaan miehisistä korkeuksistaan naisen alhaisemmalle tasolle. Hän ei halua naista, joka pärjää ilman häntä.

Ongelmat ja pettymykset kiertyvät toisen osapuolen syyksi. Miehen kokema aggressio purkautuu väkivallaksi ja brutaaliksi kaltoinkohteluksi. Nainen ei enää syty miehestä. Kun nainen ei halua seksiä miehen kanssa, miehen loukattu ylpeys kääntyy vihaksi naista kohtaan.

Mies sanoi:
Paskapuhetta.
Jos sanotaan
että olet saanut pari tusinaa läimäystä korvalle
ja muutaman potkun
niin sekin on jo liioittelua.

En minä ole pahoinpidellyt sinua.

Nainen sanoi:
Kävit minuun käsiksi
iskit kylpyhuoneen lattialle
työnsit kaksi sormea sisälleni koska
mnä muka olin provosoinut sinua.

Surkea runkkari.

Witt-Brattström kuvaa myös suvannon hetkiä. Hullun toivon hetkiä. Ehkä sittenkin. Juuri nyt se tuntuu mahdolliselta. Niin haurasta. Jäätä, joka ei kanna. Uusi pudotus. Uusi pettymys. Rauniosavua.

Naisen ja miehen dialogi on hyytävää, koska se väistämättä nostaa esiin kysymyksen siitä, onko mitään rakkautta koskaan voinut ollakaan. Onko rakkaus ollut pelkkää kuvitelmaa? Ja vielä, onko rakkaus mahdollista vain niin kauan, kun toista ei perinpohjin tunne, jolloin voi pitää yllä hänestä luomaansa puutteellista ja usein valheellista kuvaa?

Vuosisadan rakkaussota on yltiörehellisen makuinen kuvaus pitkän avioliiton ajautumisesta umpikujaan. Siinä kumpikin osapuoli pääsee ääneen, eikä heillä ole toisistaan juurikaan hyvää sanottavaa. He taistelevat kuin leijonat, eikä voittajia ole.


Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota (2017)
173 sivua
Suomentanut Jaana Nikula
Kustantaja: INTO

Århundradets kärlekskrig (2016)
Kustantaja: Norstedts


Helmet-lukuhaaste kohta 13 Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa


lauantai 17. helmikuuta 2018

Ylivoimainen ystäväni - Emma Holm: Skäl

Ruotsalaisen Emma Holmin (s. 1988) esikoisromaani Skäl ei ole suurta maailmankirjallisuutta, mutta se on niin hyvin kirjoitettu, että Holmin sanat tuntuvat sormenpäissä asti.

Olipa siis kerran Iris ja Vera, jotka olivat erottamattomia ystävyksiä. Jotakin kuitenkin tapahtui ja he eivät tavanneet toisiaan seitsemään vuoteen, kunnes törmäsivät toisiinsa juhlissa sattumalta. Näin sai alkunsa suunnitelma kostaa teko, joka heidät vuosia sitten erotti.

Skäl ei ole varsinaisesti YA-kirjallisuutta, vaikka se kahdesta juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneesta nuoresta naisesta kertookin. Polttopisteessä on ystävyys, jonka pieniä mutkia ja vivahteita Holm kuvaa erinomaisen tarkasti ja osuvasti. Iris on ystävyyssuhteen dominoiva osapuoli. Peili, josta heijastuvaan kuvaan Vera itseään vertaa ja joka kerta toisensa jälkeen vastaa, että Iris on ylivoimainen.

Holm onnistuu tavoittamaan hyvin tunnistettavasti ystävää kohtaan tunnetun mustasukkaisuuden hetteikön. Teini-iässä Iriksen fyysinen kehitys on nopeaa ja hänen ruumiinsa julistaa naiseutta, josta Vera voi vaan haaveilla. Iriksen ruumis manifestoi aikuisuutta, jota vasten Veralla ei ole asettaa muuta kuin "täytetyt rintsikat, joilla ei ole muuta tehtävää kuin juuri täyttäminen". Iris tulee nähdyksi miesten taholta, kun taas Vera jää näkymättömäksi ja hänestä alkaa tuntua kuin hän ei olisi tyttö ollenkaan. Katseen tarvetta täyttääkseen Vera alkaa soitella seksilinjoille.

Teini-iässä Iris vetäytyi vähitellen omaan maailmaansa, johon Veralla ei ollut pääsyä. Teoksen nykytasolla Vera joutuu huomaamaan, että vuosia tauolla ollut ystävyys ajautuu lyhyen yhteisyyden ajan jälkeen samoille urille kuin aiemminkin. Iris muuttuu vieraaksi ja saavuttamattomaksi. Automatkalla Vera katselee ystäväänsä:

Hon ser ensam ut, och det skaver bakom bilbältet, jag försöker inbilla mig att vi gör det här tillsammans men förstår att jag aldrig kommer kunna möta henne på platsen där hon befinner sig. Den chansen är förlorad sedan många år tillbaka.

Kun Iris ja Vera varastavat auton ja lähtevät kostoretkelle on ilmassa tuntua Thelman ja Louisen matkasta. Holm liikuttaa tarinaansa taitavasti nykyhetkestä käsin Iriksen ja Veran menneisyydessä ja pitää yllä salaisuuden verhoa mitä tulee kostoretken varsinaiseen kohteeseen. On aavistuksia ja tunnelmia, mutta tarkka kuva matkan todellisesta tarkoituksesta jää hämärän kutkuttelevaan varjoon.

Suomalaiselle lukijalle Holmin teoksesta tekee erityisen kiinnostavan se, että Tove Janssonin Nukkekaappi (Dockskåpet) kulkee teoksessa mukana. Vera lukee Nukkekaappia, mutta se kasvaa laajemmaksi metaforaksi Iriksen ja Veran rakentaessa omaa nukkekaappiaan. Kun nukkekaappi lakkaa kiinnostamasta Iristä on jotain nuorten välillä peruuttamattomasti muuttunut.

Emma Holm osaa vangita nyanssit niin, että tunnelma Iriksen ja Veran välillä on lähes käsin kosketeltavaa. Erityisen hienosti teoksessa on kuvattu Veran tutustuminen Lo-nimiseen nuoreen naiseen matkan varrella. Äkkiä rakkaus ja uudenlainen kaikennielevä himo ovat läsnä, kun Vera ja Lo kohtaavat toisensa ja viettävät aikaista aamua laiturilla järven rannalla. Vaikka Veran yhdessä Iriksen kanssa rakentaman nukkekaapin ovet on pysyvästi suljettu saattaa toinen ovi olla avautumassa ja sen myötä kenties myös uudenlainen elämä.

Jään kiinnostuksella odottamaan, miten Holmin kirjailijanura kehittyy, sillä tämän hänen esikoisteoksensa perusteella on lupa odottaa paljon.



Emma Holm: Skäl (2017)
153 sivua
Kustantaja: Modernista
Kannen maalaus Joseph Martinez, Smoking Section 1

torstai 15. helmikuuta 2018

Teatteri AVOIMET OVET: Sudenmorsian

Maija Andersson
Kuva: Mitro Härkönen

"Koska Daimonin henkäys ihmiseen tarttuu, eivät hänen kantapäänsä enää maankamaraan kajoa ..."

Teatteri Avoimissa ovissa pari päivää sitten ensi-iltansa saanut Sudenmorsian on ensimmäinen Aino Kallaksen romaaniin perustuva näyttämödramatisointi, jonka olen nähnyt. Etukäteen mielessäni oli musta ja synkkä metsä sekä sen läpi kiitävä susien lauma, joukko raivoavia kyläläisiä ja palava sauna. Koska olen lukenut Sudenmorsiamen parikymmentä vuotta sitten muistikuvani Kallaksen romaanista olivat varsin  ylimalkaisia ja päällimmäisenä mielessäni oli painostava tunnelma, joka repii teoksen päähenkilöä Aaloa kahtaalle.

Heini Tolan ohjaus on hallittu paketti hiidenmaalaisen avioparin, Aalon ja Priidrikin, onnenhetkistä sekä heidän ajatumiseensa yhä kauemmas toisistaan. Teatteriesityksessä Aalo edustaa korostetusti Aino Kallasta. Esitys alkaa kirjailijan toteamuksella, että hän on juuri aloittanut kirjoittaa Sudenmorsianta. Näin painopiste siirtyy laajemmasta kontekstistä henkilökohtaisemmalle tasolle, jossa Aalo joutuu kamppailemaan perhe-elämän ja taiteilijankutsumuksensa välillä. Kun daimonin kutsu käy ei Aalo pysty enää pistämään vastaan.


Avointen Ovien Sudenmorsiamessa Suvi Isotalon musiikki on hallitsevassa roolissa. Aluksi tuntui, että musiikki saa esityksessä jopa liiaksi tilaa ja että se on ristiriidassa itse tarinan kanssa. Kuitenkin, mitä pitemmälle näytelmä eteni, sitä vahvemmin musiikki ujuttautui sen elimelliseksi osaksi. Esityksen käännekohdaksi muodostuikin kohtaus, jossa Aalo vahvasti musiikin ja iskusanojen - elämä, vapaus, rakkaus, luovuus- tukemana lähtee metsään juoksemaan susien kanssa. Jotakin tämän esityksen musiikin voimasta kertonee myös se, että olen nyt kahtena aamuna peräkkäin heti heräämisen hetkellä kuullut sen soivan päässäni.

Lavastuksen osalta esitys on hyvin pelkistetty. Oikeastaan juuri muuta rekvisiittaa ei ole kuin kaksi tuolia, joiden päätehtävä on toimia sänkyinä. Esityksen luonteeseen tämä sopii hyvin. Asioita toteutetaan varsin pienillä ja yksinkertaisilla vihjeillä mitä tulee niin Aalon ja Priidikin lapseen kuin avioparin keskinäisten välien kiristymiseen. Arkielämä ja susien hallitsema öinen vapauden ja taiteen elämä on erotettu verholla, jota käytetään esityksessä nerokkaasti. Verho on raja sen välillä, mikä on Aalolle sallittua ja mikä taas ei. Se ei kuitenkaan ole pelkkä muuri, vaan myös portti, josta Aalo voi käydä vapauteen, jossa hän voi päästää luovan puolensa valloilleen.


Sauli Suonpää, Maija Andersson
Kuva: Mitro Härkönen

Priidikiä esittävä Sauli Suonpää on vahva sekä rakkaudessaan että tuskassaan. Hän on mikroilmeitä myöten täynnä suurta tunnetta liikuttiin sitten tunnerekisterin ylä- tai alapäissä. Maija Anderssonin Aalosta sen sijaan jäin kaipaamaan enemmän sen tyyppistä energiaa ja paloa, jota löytyy kohtauksessa, jossa Aalo astuu metsään susien maailmaan. Anderssonin tanssissa daimonin kutsuun vastaaminen näkyy ja tuntuu. Päiväkirjoissaan Aino Kallas kirjoittaa, että hän koki olevansa nainen kuin jäätynyttä samppanjaa. Ehkä Anderssonin roolityötä pitäisikin tarkastella juuri tätä kautta.

Käsiohjelmassa Heini Tola kertoo, että kun hän vuosien tauon jälkeen luki Sudenmorsiamen hän ihastui sen kieleen. Minun on helppo samaistua Tolan kokemukseen, sillä kun viime kesän klassikkohaasteeseen luin Kallaksen novelleja juuri kieli vanhanaikaisuudestaan huolimatta ja samanaikaisesti sen takia vei vahvasti mukanaan. Tola puhuu Kallaksen kielen "lumovoimasta" ja oma kokemukseni oli hyvin saman suuntainen. Vaikka Sudenmorsian on ajaton ja moderni esitys on hienoa, että kieli saa soida siinä muodossa kuin Kallas on tekstinsä kirjoittanut.

Aalon tarina on ikiaikainen ja vaikka se Avointen Ovien Sudenmorsiamessa jäi hieman liiaksi Priidikin tarinan alle, nostaa se esiin yhä edelleen valitettavan ajankohtaisen kysymyksen siitä, kuka nainen saa olla. Mitä nainen saa tehdä ja mitä haluta? Sudenmorsiamesta kirjoittautuu näin linkki paraikaa Teatteri Jurkassa esitettävään Kikka Fan Clubiin. Oltiinpa sitten 1600-luvulla Hiidenmaalla tai 1900-luvun lopun Helsingissä samat väkijoukot ovat valmiita tuomitsemaan naisen, joka ei pysy niiden määrittämässä lestissä.




Teatteri Avoimet Ovet: Sudenmorsian

Teksti: Aino Kallas - Sudenmorsian (1928)
Dramatisointi ja ohjaus: Heini Tola
Tila, valo, video ja puvut: Raisa Kilpeläinen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Suvi Isotalo
Koreografinen konsultaatio: Jenni Nikolajeff
Äänitekniikka: Markus Heino
Esityskuvat: Mitro Härkönen


Esitykset 13.2 - 26.4.2018


Kiitos teatterilipuista!



 

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

"Rakhaus on taistelua" - Rosa Liksom: Everstinna

Onko Rosa Liksomin romaanin Everstinna samanniminen päähenkilö ihan järjissään?

Miten muuten voisi olla selitettävissä hänen suunnaton fasismin ihailunsa ja hänen pitkään täydellinen sokeutensa sen suhteen, mikä hänen rakastettunsa, myöhemmin aviomiehensä, Eversti oikein on miehiään.

Kirjabloggarit valitsivat Rosa Liksomin Everstinnan vuoden 2017 parhaaksi kotimaiseksi teokseksi, mutta minä ennätin sen pariin vasta nyt. Koska Everstinnasta on puhuttu paljon ei sen aihepiiri tullut minulle yllätyksenä. Tosin olin jotenkin onnistunut muodostamaan itselleni sellaisen osin virheellisen käsityksen, että tämän kirjan pääteema on väkivalta avioliitossa. Tämän vuoksi minulle tulikin yllätyksenä, miten paljon tässä teoksessa on kysymys myös politiikasta ja ennen muuta Suomen ja Saksan välisistä suhteista 1930- ja 40-luvuilla. Lisäksi tiesin lukemaan ryhtyessäni, että Everstinnan hahmon taustalla on kirjailija Annikki Kariniemi.

Olen huono lukemaan kirjoja, jotka on kirjoitettu murteella ja tämän vuoksi Everstinnankin lukeminen sujui hitaasti ja tuntui kuin kirja olisi ollut vähintään 600 sivua pitkä, vaikka todellisuudessa sivumäärä on 195. Lukiessani mietin useasti, miten erilainen kirja Everstinna ilman murretta olisi ja vaikka itse koin murrekielen työlääksi on asialla myös se puoli, että murteesta tulee teoksessa ikään kuin yksi romaanihenkilö. Se herättää eloon pohjoisen Suomen ja kantaa mukanaan myös Everstinnan rikasta suhdetta luontoon. Lisäksi murre lisää vaikutelmaa Evestinnan aitoudesta ja vilpittömästä oman elämänsä monologimuotoisesta muistelusta. Murteen merkitystä Everstinnalle voisikin verratan murteen keskeiseen asemaan Elena Ferranten Napoli-sarjassa.  Everstinnan kohdalla on kuitenkin hyvä pitää mielessä myös hänen sanansa: "Tämmösenä mie sen muistan." Kenties Everstinna muistaa tahallaan tai tahattomasti osin oikein, osin väärin. Joka tapauksessa en usko, että kaikkea tässä kirjassa kerrottua olisi ollut mahdollista kertoa yhtä vivahteikkaasti ilman murretta.

Everstinnan kohtalo on kova. Hän rakastuu itseään huomattavasti vanhempaan everstiin, eikä suostu uskomaan varoituksia miehen vaikeasta luonteesta. Nykykielellä Everstiä voitaneen kutsua narsistiksi, jonka oma minä tulee aina ensin ja joka hakee itselleen tyydytystä keinoja kaihtamatta. Erityisen vaikeaksi Everstinnan tilanne käy sen jälkeen, kun hän menee Everstin kanssa naimisiin. Kodin seinät pääsevät todistamaan Everstin todellista luonnetta ja Everstinnan ei auta kuin sopeutua, kunnes häntä kohdellaan niin julmasti ja niin väärin, että hänen on pakko tarttua asioita sarvista.

Everstinna oppii jo nuorena tyttönä partiossa, että "kunnon ihminen on luotettava, avulias, hyätapanen, tottelevainen, velvolisuuentuntonen, työtätekevä, rohkea ja isänmaallinen." Hän on suojelukuntaperheen lapsi, joka imee perheensä arvot moraaliseksi ohjenuorakseen. Sukupuoliroolit kirjoittautuvat häneen pysyvällä musteella ja niiden noudattaminen tekee hänen myöhemmästä elämästään helvettiä - niin henkisesti kuin ruumiillisestikin.

Mie opin, että naisen pittää olla ahkera aina ittensä uhraamiseen asti sekä tottelevainen ja valmistautua huolella tulehvaan osaansa sotihlaitten äitinä. Että miehiseen olemukseen kuuluu sopiva määrä tyranniutta ja että miehen pittää olla moraalisesti ylivoimanen naisseen nähen. Että rakhaus on taistelua, joka alkaa miehen puolelta vihala ja päättyy miehen moraalisseen voithoon ja naisen täytyy oppia hyväksyhmään se ja silti rakastaa miestä viattomasti ja puhtaasti.

Liksomin henkilökuvaus on rikasta ja täyteläistä. Everstinna näyttäytyy vahvatahtoisena, mutta natsisaapasta mieluusti nuolevana. Hän virtaa estottoman seksuaalisuuden mahlaa ja sisäistää fasismin aatteet niitä kyseenalaistamatta. Eversti taas on itseään täynnä oleva sotaintoilija, jolle naiset ovat lähinnä järjestysnumeroita excel-taulukossa. Mitä suurempi numero, sitä onnellisempi Eversti.

Everstinnasta tekee kiinnostavan henkilöhahmon juuri se, että häntä tekisi mieli ravistella ja huutaa hänelle päin naamaa, että etkö sinä pölli nyt  tajua, missä mennään. Samalla esiin nousee yleisluontoisempi kysymys siitä, miten ihmisen on mahdollista tulkita kokemansa ja näkemänsä oman ideologiansa kautta asioita lainkaan pureskelematta. Everstinna on kuin höyryjuna, joka jatkaa matkaansa tutuksi käyneillä raiteilla ilman että hän päästäisi edes mieleensä ajatusta, että muitakin elämisentapoja on olemassa.

Evestinnan voi nähdä myös kannanottona kasvatuksen merkityksestä ihmiselle. Isän kuoleman jälkeen äiti kasvattaa Everstinnan pelolla, jota maustavat piiskaaminen ja uskonnollisuus. Everstistä todetaan, että "sota teki hänesetä saatanan", mutta lyhyt vilkaisu everstin lapsuuteen osoittaa, että saatanallisuuden siemenet pantiin itämään jo silloin. Lapsi on puolutuskyvytön. Otollista maastoa vanhempien ja isompien sisarusten toimenpiteille ja manipulaatiolle. Everstinna asettaa halulla ja himolla koko elämänsä Everstin palvelukseen ja toteuttaa näin juuri niitä elämänohjeita, jotka häneen lapsena iskostettiin.

Mie muokhasin ittestäni justhiinsa semmosen ko se [Eversti] halusi minun olevan.

Kielenkäyttö on romaanissa Liksomille tunnusomaisen roisia.

[E]versti sano mulle, että hän meni naimissiin Katrin kanssa ko tartti seuranei'in ja ilmasen vitun, joka maistu niin happamalta ja kitkerältä, että siihen ei siemen jää itähmään.

Sukupuoliroolit ovat kiveenhakattuja: naisen tehtävä on antautua ja miehen ottaa. Liksomin romaanissa kyyse on vallankäytöstä niin yksilötasolla kuin kansakunnankin mittakaavassa. Suomi on pelinappula Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan puristuksessa ja Everstinnan näkökulmasta kaikki saksalainen on hyvää ja mallikasta. Vaikka Everstinna joutuu pettymään odotuksissaan Saksaa kohtaan jäävät hänelle lohduksi Hitlerin opit.

Everstinnaa voi lukea myös selviytymis- ja kehitystarinana, jossa nimihenkilö katkerien henkilökohtaisten kokemusten pakottamana onnistuu nousemaan oman elämänsä vallankäyttäjäksi. Rakkautta on tarjolla elämässä myöhemminkin, eikä Everstinna epäröi sen kahvoihin tarttua. Yhden elämän aikana Everstinna elää monta elämää.



Rosa Liksom: Everstinna (2017)
195 sivua
Kustantaja: Like


Helmet lukuhaaste, kohta 33 Selviytymistarina

maanantai 12. helmikuuta 2018

Musta tuntuu - Helena Sinervo: Merveli

Eräässä Helena Sinervon runokokoelmassa on rivit: "tämä on minun tämäni, ottakaa ja tämätkää." Luin ne vuosia sitten, mutta ne kulkevat jatkuvasti matkassani. Noista muutamasta sanasta nousee niin paljon ja niin moneen suuntaan, että sen vuoksi odotin Merveliltä vastaavantyyppisen tunnereaktion muodostumista.

Niin ei käynyt.
Kävi toisin.
Ja sen jälkeen taas toisin.
Ja lopulta niin, että musta tuntuu.

Ensin kirjoitin Mervelistä  suht kriittisen tekstin. Väitin esimerkiksi, että Mervelin metaforat eivät hengitä. Kaikenlaista sitä tulee väittäneeksi ja joskus on niin onnekas, että huomaa asian ennen kuin on liian myöhäistä. Silloin voi jumittaa sormen deletelle ja iloita siitä, että ei tiedä ja nauttia omista musta tuntuu - fiiliksistä.

Musta tuntuu on ihana ilmaisu, sillä se vapauttaa minut kaikesta.Se saa nyt kuitenkin hetkeksi väistyä syrjään, sillä nyt on pinkin vuoro. Miltä pinkki tuntuu?

*

Koska ensimmäinen Mervelistä kirjoittamani teksti tuntui tekevän tälle kokoelmalle vääryyttä kirjoitin toisen tekstin, jossa sanoin mm.:

Äiti hei, kato se on Merveli, sanoo Santeri, joka ei vielä ole koulussa
Äiti hymyilee Santerille
Santerin toinen äiti halkaisee granaattiomenan
Santeri laittaa Mervelin nukkumaan Muumimamman viereen. 

Ei tuntunut oikealta edellinenkään, joten päätin kokeilla vielä kolmannen toden sanovan kerran. Laita totuuden ympärille pinkit lainausmerkit. Huom! pinkit.

*

Kirjoiteltuani nyt vuoden verran runoista huomaan, että alan liukua yhä pidemmälle kirjoitustapaan, jossa lukemani runokokoelma on pohjateksti/innostaja/keskustelukumppani/rakastaja/ja jotain sellaista, mutta ei missään nimessä arvio.

Tämäkin kirjoitus on impressio, eräänlainen tekstuaalinen auringonnousu ja Claude Monet'n varjo.

*

Merveli esittelee minulle T.S Eliotin, Mirkka Rekolan ja Wislawa Szymborskan. He kantavat mukanaan kuvastoa ja sanovat Helena Sinervolle: ota, käytä, muunna ja niin runoilija tekee.

Autio maa
Taivas päivystää
Ihmisiä sillalla


Autio maa muistuttaa, että inhokkikuukauteni huhtikuu tekee hidasta tuloaan.
Taivaan päivystysvuoro on päättynyt ja se nukkuu virkatun peiton alla. Yöllä peiton rei'istä näkyy Mervelin silmät.
Ihmiset hyppäävät sillalta jokeen ja heidät pelastavat ne, jotka eivät heitä tunne.
Sitäkin kutsutaan rakkaudeksi.

T.S:llä, Mirkalla, Wislawalla ja Helena Sinervolla on Snäpissä liekit.


Yksi ongelmistani tämän kokoelman suhteen on, että Mervelin runot valuvat kuin sade vasten kasvojani. Kun pisarat ovat kuivuneet, ei sadetta enää ajatuksissani ole. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö sade olisi (elin)tärkeää. Se ei myöskään tarkoita, että minä en enää muistaisi sadetta tai toivoisi, että jonain päivänä sataisi lisää. Se ehkä tarkoittaa sitä, että sateenvarjoni on väärän värinen tai kummallista mallia ja että minun olisi parempi käyttää sadetakkia.

Välillä musta tuntuu, että Mervelin runoissa on jotakin pakotettua kuin ne olisivat kangasta, joka on väkisin ja ammattitaidolla levitetty auki ja pinkeäksi. On kieltä, jossa liikun, mutta askelsarjani ovat vääriä tai olen vieraassa tanssistudiossa. Lämmittelen lisää. Lämmittelen niin, että lukujänteet venyvät ja pyytävät armoa.

Mutta on toisenkinlaisia hetkiä.  Niinä hetkinä musta tuntuu, että olen ihan väärässä. Että kyse on siitä, että yksinkertaisesti en vain tavoita sitä, mikä Mervelissä on hienointa.

Mervelissä Vermeerit ja Hopperit kohtaavat, saavat rinnalleen Vanhat mestarit. Rakkaustarina sijoittaa itsensä Maslow'n tarvehierarkiaan ja Baudelaire ojentaa Pahan kukan lainaan kuin mikäkin huolimaton kirjastovirkailija. Niin ja Schubert, hän jakaa auliisti kasvatusneuvoja.

Varjoja, varjostumia, jälkihehkua.
Rakkauslihasten deskonstruktio.
Antautuminen kuin se olisi vahinko.

Tykkään keskustella runojen kanssa, mutta Merveli on vaiteliaalla tuulella. Sen sydämessä virtaa oksitosiini. Se ei nyt ehdi. Viime keväänä sen keuhkoihin muutti hengästys. Musta tuntuu, että sen katse tarkoittaa, että minun on nyt parasta mennä.

Lähden kävelemään pitkin käytävää ja kuulen, miten Merveli lähtee perääni. Sen aamutossut läpsyvät. Varastosta on ollut oikea koko lopussa. Hei odota, se huutaa perääni äänellä, jolla puhuvat lapset, joiden ääni on täynnä uskoa ihmeisiin. Vielä.



Helena Sinervo: Merveli (2017)
71 sivua
Kustantaja: WSOY





lauantai 10. helmikuuta 2018

Hylkäämisen solmut - Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät ja Domenico Starnone: Ties (Solmut)

Italialaiskirjailijat Elena Ferrante ja Domenico Starnone kirjoittavat teoksissaan yhdestä ja samasta tapahtumasta eli siitä, kun mies eräänä päivänä aivan yllättäen jättää vaimonsa. Ferranten Hylkäämisen päivät (I giorni dell'abbandono) on vuodelta 2002 ja Starnonen Ties (ilmestyy keväällä nimellä Solmut, italiankielinen alkuteos Lacci) vuodelta 2014.

Väkisinkin herää kysymys, miksi Starnone on 12 vuotta Ferranten jälkeen halunnut kuvata tätä kyseistä tapahtumaa ja sen seurauksia. Asian tekee vielä mielenkiiintoisemmaksi se, että liikkeellä on huhuja, joiden mukaan Starnone olisi Ferranten aviomies. Jos näin on, kertovatko nämä kaksi kirjailijaa tarinaa omasta elämästään?

Ferranten romaani alkaa sanoilla: "Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut." (englanniksi: “One April afternoon, right after lunch, my husband announced that he wanted to leave me.”)

Starnone taas aloittaa teoksensa: "In case it's clipped your mind, Dear Sir, let me remind you: I am your wife."

Ferranten aloituslauseessa ei ole mitään vikaa, mutta Starnonen aloituslause on paitsi suorastaan nerokas yksi kaikkien aikojen parhaita lukemiani aloituslauseita. Heti sen luettuani alan aavistella, että Starnonen romaani tulee olemaan enemmän minun juttuni kuin Ferranten teos.

Ferranten romaanissa on kuvattu naisen näkökulma tapahtumiin. Starnone puolestaan tarkastelee asiaa useamman henkilön näkökulmasta. Henkilörakenne on Ferrantella ja Starnonella yhtenevä. Ferrantella avioparin nimet ovat Olga ja Mario, Marion uusi tyttöystävä on Carla. Starnonella taas nimet ovat Vanda ja Aldo, Aldon uusi tyttöystävä Lidia. Kummallakin pariskunnalla on kaksi lasta, tyttö ja poika.

Ferranten kuvaus Olgan ja Marion välisestä suhteesta muistuttaa Napoli-sarjan Elenan ja Ninon välistä suhdetta ja vaikutelmaksi tulee, että Hylkäämisen päivät on luonnostelua Napoli-sarjaa varten. Olgassa on jo nupulla se, joka Elenassa kukkii täydessä loistossaan.

Hylkäämisen päivät on hyvin fyysinen kuvaus Olgan tuskasta ja vielä ruumiillisemmalta se tuntuu luettuna Starnonen romaania vasten. Olga melkein menettää järkensä Marion jätettyä hänet ja Ferrante vyöryttää hänen tuntemuksiaan intensitettillä, joka ei tunne rajoja. Starnonen lähestymistapa on huomattavasti maltillisempi ja analyyttisempi. Koska olen pitänyt sekä Ferranten Napoli-sarjasta, että hänen romaanistaan Amalian rakkaus aivan älyttömästi tuntuu kuin pettäisin Ferranten, kun koen Starnonen romaanin olevan aika hemmetin paljon parempi.

Kun en vielä ollut lukenut Solmuja olin jo sitä mieltä, että Ferranten kuvaus on liiallista, aggressiossaan suorastaan epäuskottavaa. Luettuani Solmut tämä vaikutelma korostuu lisää. Starnonen rinnalla Ferranten vyörytys vaikuttaa yksiääniseltä jätetyn naisen ja mustasukkaisuuden äärimmäiseltä purkaukselta, kun taas Starnonen romaanissa asioilla on useampia puolia ja vähemmän totuuksia.

Jos oletetaan, että Ferrante ja Starnone ovat aviopari on  mahdotonta välttää leikkiä ajatuksella, että Hylkäämisen päivät ja Solmut pohjautuvat omaelämäkerralliseen aineistoon. Toki on mahdollista sekin, että kaksi (kenties) keskenään naimisissa olevaa kirjailijaa haluaa kirjoittaa omat versionsa fiktiivisestä tapahtumasta. Tämä ei kuitenkaan vaikuta kovin uskottavalta tai todennäköiseltä. Jos taas pohjalla on omakohtaisesti koettua näyttäytyy Ferranten romaani tunneoksennuksena, johon hän on ladannut kaiken sen, jota ei ole - syystä tai toisesta - voinut miehelleen kertoa tai jota tämä ei ole suostunut kuuntelemaan.

Autofiktion mahdollisuus nostaa esiin myös ajatuksen siitä, että Starnonen romaani on jonkinlainen kosto Ferranten kuvaukselle. Tämän jälkeen voidaankin kysyä: miksi Starnone on hautonut tarinaansa vuosia ennen kuin on muokannut sen romaaniksi? Pyrkiikö hän saamaan julkisuutta ja mainetta Ferranten siivellä?

Jos Hylkäämisen päiviä vertaa Ferranten Amalian rakkauteen (L'amore molesto 1992), joka on julkaistu 10 vuotta sitä ennen on helppo huomata, että tarinana Hylkäämisen päivät on Amalian rakkautta huomattavasti yksinkertaisempi. Tuntuu oudolta, että Ferrante, joka Amalian rakkaudessa on luonut paitsi loistavan, myös tulkinnallisesti loputtoman kiinnostavan tarinan kirjoittaa 10 vuotta myöhemmin sitä kirjallisesti huomattavasti vaatimattomamman teoksen. Olen aloittanut Ferranten kirjailijan työtä käsittelevän teoksen nimeltä Frantumaglia, mutta ainakaan toistaiseksi siinä ei ole vielä puhuttu Hylkäämisen päivistä, joten sitäkään kautta ei asiaan ole ainakaan toistaiseksi saatavissa lisävalaistusta.

*

Hylkäämisen päivissä aiemmin kaikin puolin pidättyväinen Olga muuttuu pakkomielteiden hallitsemaksi naiseksi. Kuvaavaa on, että tämä näkyy myös Olgan puheessa, joka täyttyy kirosanoista. Ferrantelle kielellä on erityinen merkitys, kuten käy ilmi Napoli-sarjassa, jossa Napolin murteella on keskeinen rooli - asia, jonka merkitystä ei-italialaisen on vaikea kaikessa sen laajudessaan hahmottaa. Farntumagliassa Ferrante toteaa, että ihminen voi lähteä Napolista, mutta Napoli ei lähde ihmisestä.

Elenan tavoin myös Olgalla on kirjailijataustaa, mutta perhe-elämän vaatimuksista aiheutunut kirjoittamattomuus on tehnyt hänestä "etikoituneen."  Olgan täydellliseksi rakennettu ulkokuori ja hillityt käytöstavat rakoilevat yhä enemmän ja niiden takaa alkaa tihkua arvaamatonta aggressiota, kuten käy ilmi tilanteessa, jossa häntä kritisoidaan koiran ulkoiluttamisesta ilman remmiä, jolloin Olga saa silmittömän ja tilanteen huomioon ottaen suhteettoman voimakkaan raivokohtauksen, joka saa hänet lyömään koiraansa. Eläimen osaksi tulee näin ottaa vastaan ne lyönnit, jotka on itse asiassa tarkoitettu Mariolle.

Olga vetää omaan sekavaan hulluuteensa mukaan myös lapsensa, joiden tarpeisiin hän Marion lähdettyä hädin tuskin pystyy vastaamaan. Lisäksi hän käyttää kostonsa välikappaleena naapuriaan, jos toki satuttaa näin lähinnä itseään ja vähiten Mariota, jolle kosto alunperin on tarkoitettu. Epäuskottavinta Hylkäämisen päivissä on siinä tapahtuva käänne, joka tapahtuu aivan liian yhtäkkiä, jotta sitä voisi pitää Olgan kannalta psykologisesti mahdollisena.

Hylkäämisen päivissä Ferrante keskittyy Olgan tuskaan, eikä päästä Mariota ääneen lainkaan. Starnone taas päästää Olgan eli Starnonen romaanissa Vandan ääneen heti teoksensa alussa, kun Aldo lukee tämän lähettämiä kirjeitä. Kirjeistä käy ilmi, että niiden avulla Vanda yrittää saada selkoa siihen, miksi Aldo äkillisesti päätti jättää hänet.

Starnonen romaani on rakenteellisesti mielenkiintoinen, sillä romaanin toisessa osassa tapahtuu aikasiirtymä, jossa kuvataan Vandaa ja Aldoa eläkeläisinä. Lomamatkalta palattuaan he löytävät kotinsa tuhon ja sekasorron vallassa ja siivotessaan vandaalien jättämiä jälkiä Aldo löytää Vandan kirjeet, joita hän romaanin ensimmäisessä osassa lukee.

Solmujen jännite on vahva ja romaanin toisessa osassa on melkeinpä trillerin tuntua ja sen päätös jättää lukijan avointen kysymysten äärelle. Solmujen kolmannessa osassa tapahtumat keikahtavat uudestaan, kun ääneen pääsevät Vandan ja Aldon jo aikuiset lapset, jotka muistavat äitinsä ja isänsä aviokriisin omilla tavoillaan.

Solmujen kolmas osa näyttää, että jokaisella perheenjäsenellä on omat salaisuutensa ja että he elävät yhteisessä tilassa kuin nuket, joiden kasvoille naamio on liimattu vahvalla liimalla. Solmut on Hylkäämisen päiviä huomattavasti monisyisempi ja arvoituksellisempi tarina, jossa on runsaasti tilaa hengittää. Yhdessä luettuina nämä kaksi teosta piirtävät viiltävän kuvan avioliitosta, jonka traagisuuttaa lisää edelleen se, että perheen merkitys on Italiassa paljon suurempi kuin vaikkapa Suomessa ja siksi myös häpeä jätetyksi tulemisesta tekee useammalla tavalla kipeää.

Hylkäämisen päiviä on moni hehkuttanut blogissa, joten jään jännityksellä odottamaan minkälaisen vastaanoton Starnonen Solmut saavat.



Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät (2017)
253 sivua
Italiankielinen alkuteos: I giorni dell'abbandono (2002)
Suomentanut: Taru Nyström
Kustantaja: WSOY

Julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi 2004, Kustantaja: Avain


Domenico Starnone: Ties (2015)
150 sivua
Italiankielinen alkuteos: Lacci (2014)
Englanniksi kääntänyt: Jhumpa Lahiri
Kustantaja: Europa


PS. Domenico Starnone on myös tulossa Helsinki Lit -tapahtumaan toukokuussa

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Maija Salmi-Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset

Ilopangon vankilan naiset on kirja, joka muutti käsitystäni maailmasta. Vaikka tiesinkin etukäteen, että El Salvador, jossa Ilopangon vankila sijaitsee, on maailman korruptoituneimpia maita en ollut tietoinen siitä, miten huono naisten asema kyseisessä maassa on.

Maija Salmen ja Meeri Koutaniemen teos antaa puheenvuoron naisvangeille, joita kukaan ei halua heidän kotimaassaan kuulla. Se antaa kasvot ja hengityksen naisten järjestelmälliselle sorrolle ja alistamiselle. Se herätti minussa raivoa, vihaa ja voimattomuutta, sillä kirjassa kuvatatut naisvankien haastattelut ovat niin täynnä epäoikeudenmukaisuutta, että en tiedä, miten päin sitä oikein olisi tämän kaiken luettuaan.

El Salvadorissa sijaitseva Ilopangon naisvankila on yksi maailman pahamaineisimmista vankiloista. On suorastaan ihme, että Salmi ja Koutaniemi onnistuivat pääsemään tutustumaan tähän vankilaan, johon edes Punaisen ristin työntekijöillä ei ole pääsyä. Helposti se ei käynyt, sillä lupaprosessi oli hidas ja työläs ja vaati suurta sinnikkyyttä sekä 16 käyntiä El Salvadorin rikosseuraamusvirastossa. Lopulta lupa kuitenkin heltisi ja Salmi ja Koutaniemi pääsivät vierailemaan Ilopangon maanpäällisessä helvetissä.

El Salvadorin vankilat ovat täpö täynnä, joka on seurausta vuonna 1992 päättyneestä sisällissodasta sekä politiikasta, jossa jengiväkivaltaa on pyritty suitsemaan ankarilla vankeusrangaistuksilla. Huhtikuusta 2016 alkaen maassa on vallinnut poikkeustila, joka julistettiin kun jengit vuoden aikana murhasivat yli neljäkymmentä poliisia. Vankiloissa poikkeustila näkyy selleihin sulkemisena ilman mahdollisuutta ulospääsyyn, päiviä kestävinä vesikatkoksina, vierailujen kieltämisenä sekä ruokalähetysten perille pääsyn rajoittamisena. Kaikesta huolimatta jengejä johdetaan ja "toimeksiantoja" annetaan usein myös vankilasta käsin, joten poikkeustilan avulla jengiväkivaltaa ei ole pystytty hilllitsemään.

Salmen ja Koutaniemen kirjassa monet naiset puhuvat kokemuksistaan hyvin avoimesti. Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä haastatellaan vankilasta vapautuneita naisia, toisessa vieraillaan Ilopangossa. Kirjan sävy on kauttaaltaan toteava ja asiallinen - asiat esitetään sellaisina kuin ne ovat ilman väritystä.

Olot Ilopangossa ovat kammottavat. Tilanpuutteen lisäksi ruoka on usein syömäkelvotonta ja useampikin haastatelluista naisista mainitsee, että ruoassa on usein matoja. Hygieniatarvikkeista on huutava pula, eikä ole tavatonta, että vessapaperia käytetään kahteen kertaan. Huonoimmassa tilanteessa ovat naiset, joilla ei ole sukulaisia, jotka kävisivät heitä katsomassa ja tuomassa välttämättömyystarvikkeita. Vaikka kirjassa ei aihetta oteta suoraan esiin mietin, miten hankalaa on, jos käytettävissä ei ole kuukautissuojia.

Monet vankilan naisista vakuuttavat syyttömyyttään, mutta ilman taitavaa asianajajaa heillä ei ole mitään mahdollisuuksia saada tuomiotaan uudelleen tarkastelluksi/kumotuksi korruption rehottamassa maassa. Naisten kertomuksissa toistuu tarina, jossa he ovat olleet rikospaikalla osana jengiä, mutta eivät ole itse osallistuneet väkivallan tekoihin tai muuhun rikolliseen toimintaan. Jengiläiset ovat taitavia vierittämään syyt naisten niskoille. Kiristämällä ja uhkailemalla he myös pakottavat naisia toimimaan huumekuriireina. Monet rikoksista ovat seurausta yhteiskunnan epäjärjestyksestä ja toimimattomuudesta. Tapa tai tule tapetuksi. Varasta tai kuole nälkään. Usein ns. hyviä valintoja ei ole olemassa.

Naisten koulutustaso on El Salvadorissa alhainen. Yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus koskettaa erityisesti kaikkein köyhimpiä naisia, sillä rikkaiden on läpeensä korruptoituneessa yhteiskunnassa helppo ostaa vapautensa ja muut etuoikeutensa rahalla.

Salmen ja Koutaniemen kirja tuo esiin, miten järkyttävän eri asemassa naiset ovat suhteessa miehiin patriarkaattisessa ja katolisessa El Salvadorissa. Kuvottavimmat oikeuskäytännöt (sanan oikeus ympärille pitäisi laittaa kilometrin verran lainausmerkkejä) liittyvät aborttiin, joka on El Salvadorissa kielletty kaikissa olosuhteissa ja josta voidaan tuomita jopa 20 vuoden vankeusrangaistukseen. Vielä räikeämmin järkyttäväksi tilanteen tekee se, että on julkinen salaisuus, että yksityisklinikoilla tehdään abortteja rikkaille naisia ilman mitään seuraamuksia.

Teodora Carmen Vazquez, 33
Rikos: Keskenmeno
Tuomio: 30 vuotta harkitusta murhasta
Kuva Meeri Koutaniemen ottamasta valokuvasta
Abortista voidaan antaa tuomio myös siinä tapauksessa, että kyse on keskenmenosta. Päätäntävaltaa asiassa ei käytä tuomiostuin vaan lääkäri. Mikäli keskenmeno katsotaan tahallaan aiheutetuksi se tulkitaan harkituksi murhaksi, josta seurauksena voi olla jopa 50 vuoden vankeustuomio. Ihmisoikeusjärjestöt ovat yrittäneet puuttua El Slavadorin aborttilainsäädäntöön, mutta se ei ole johtanut tulokseen. Päinvastoin oppositiopuolue ajaa politiikkaa, jossa myös arbortti määriteltäisiin harkituksi murhaksi, jonka rangaistus olisi 50 vuoden vankeustuomio.

Ilopangon vankilan naisissa nainen ei ole minkään arvoinen. Vaikka kirjan tarinat herättävät kuvotusta en pystynyt lopettamaan lukemista ennen kuin viimeisinkin kirjassa haastatelluista naisista oli kertonut tarinansa. Käsittämätöntä on myös se, että naiset ovat kaikesta huolimatta toiveikkaita. Heillä on unelmia ja he suhtautuvat tulevaisuuteen ja vapautumiseen usein optimistisesti. On vaikea ymmärtää, että pitkiä kohtuuttomia tuomioita saaneet naiset, joista monet lisäksi lienevät syyttömiä ja jotka joutuvat vankilassa elämään äärimmäisen puutteellisissa ja epäinhimillisissä oloissa onnistuvat säilyttämään optimistisen mielialansa. Monia heistä auttaa uskonto, eivätkä useimmat heistä kapinoi kohtaloaan vastaan tai tunne katkeruutta.

Erityisen vaikeassa asemassa ovat seksuaalivähemmistöön kuuluvat vangit, sillä El Salvadorissa homoseksuaalisuus on jo sinänsä turvallisuusriski. Heteroseksuaalisuus on vahvasti yhteiskuntaa jäsentävä normi, jonka ulkopuolelle sijoittuvat eivät saa osakseen ymmärrystä. Ilopangossa useimmat vangit pitävät homoseksuaalisuutta sairautena tai hulluutena. Myös ne, joilta löytyy ymmärrystä naisvankien välisiä suhteita kohtaan pitävät lesboutta vankilaolosuhteista johtuvana poikkeustilana, joka palautuu "normaaliksi" vankien vapauduttua.

Meeri Koutaniemen valokuvat nostavat naiset konkreettisesti silmieni eteen yksilöinä, joista jokaisella on oma tarinansa, jonka jälkiä heidän kasvonsa kantavat. Koutaniemen loistokkaat valokuvat tuovat usein esiin myös sellaista, mitä naiset haastatteluissa eivät osaa tai halua sanoiksi pukea. Erityisen vahvasti ne kertovat tunteista ja tekevät sen tavalla, johon sanoilla on hyvin vaikeaa - ellei mahdotonta - päästä käsiksi. Luettuani Ilopangon vankilan naiset ensin tekstuaalisen ja kuvallisen yhdistelmänä olenkin lukenut sen useita kertoja uudestaan juuri kuvakertomuksena.

Ihailen suuresti Salmen ja Koutaniemen rohkeutta käydä niin El Salvadorissa kuin erityisesti Ilopangon vankilassa. Ilopangon vankilan naiset soittaa koko tunneskaalaani, eikä tunteistani vähäisin ole kiitollisuus siitä, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan ja tällaisia valokuvia otetaan.



Maija Salmi-Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset (2017)
160 sivua
Kustantaja: Like





Kirjasta on kirjoittanut myös Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus klik sekä Lukuisa-blogin Laura klik

Helmet-lukuhaaste kohta 26: Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt